On kaksi tapaa saada edes jonkinlainen kuva capoeirasta. Paras, nopein ja mahdollisesti viihdyttävin tapa on katsoa kun capoeiraa pelataan; toinen on tutustua sen historiaan ja lukea sen jälkeen lyhyt kuvaus lajista. Koska olet eksynyt tänne, olet joko nähnyt miten capoeiraa pelataan ja haluat tutustua myös lajin taustoihin tai sitten ulkona sataa ja kaikki kulmakunnan capoeiristat ovat menneet sisätiloihin nauttimaan kupin kuumaa, etkä näin ollen voi muuta kuin yrittää lajin historian kautta saada jotain tuntumaa tuohon outoon sanaan "capoeira". Historia ei ollut lempiaineitani koulussa, joten ymmärrän kyllä, jos tämä vähäinenkin tekstimäärä tuntuu olevan liikaa läpikahlattavaksi; mutta ollos huoleti - olen pyrkinyt maanläheiseen kirjalliseen ilmaisuun, eikä sivistyssanojakaan ole kuin korkeintaan toinen osaamistani.

Capoeiran alkuhämärät

Tuntuu kirjalliselta itsemurhalta aloittaa kertomus historiasta lauseella "capoeiran historia on osin hämärän peitossa". Miksi lukea monta sataa sanaa lajin historiasta, jos siitä ei kerran ole kovaa faktaa tarjolla? Ruokalakin menee varmaan kohta umpeen ja tentitkin alkavat jo ensi kuussa. No, henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ripaus mysteeriä tekee asiat vain mielenkiintoisiksi, joten pyydän ettet lannistuisi. Kyllä tässä faktoihinkin vielä päästään.

Mutta kuten sanottu, capoeiran historia on osin hämärän peitossa. Ei kokonaan tietenkään; on olemassa paljon dokumentteja ja faktoja, joiden todenperäisyys on tarkistettavissa, mutta toisaalta taas on myös paljon spekulaatiota ja perusteettomia tai hieman kaukaa haettuja johtopäätöksiä. Kaikkiin kysymyksiin tuskin edes saadaan vastausta ja tämän takia olisikin hyvä tutustua eri ihmisten näkökulmiin aiheesta (käytännössä tämä tarkoittaa, äläkä nyt panikoi, capoeiraa käsittelevään kirjallisuuteen tutustumista). Tämä historia ja lajikuvaus, jota nyt luet, on vapaa suomennos ja tiivistelmä Wagner Buenon kirjoituksesta ja hän taas on tehnyt koosteen usean kirjailijan mielipiteistä. Alkuperäisen Wagner Buenon tekstin löytää Capoeira of San Jose:n sivuilta.

Lajin synty Brasiliassa 1500-1600 -luvuilla

Tarinamme alkaa 1500-luvulla Portugalilaisten saapuessa Pedro Alvares Cabralin johdolla Brasiliaan. Yksi ensimmäisistä ohjelmanumeroista tällä suurella portugalilaisella seikkailuretkellä oli alkuperäisväestön alistaminen orjatyövoimaksi, mutta matkailijoiden suureksi pettymykseksi ohjelmanumero epäonnistui Brasilian intiaanien karatessa omille teilleen ja kuollessa vankeudessa. Niinpä orjatyövoimaa alettiin tuoda paikalle Afrikasta ja tuotujen orjien kokonaismäärä nousi lopulta n. neljään miljoonaan. Kolme afrikkalaista ryhmää muodostivat suuren osan edellä mainituista orjista ja näistä kolmesta ryhmästä "Bantu"-ryhmien Angolasta, Kongosta ja Mosambikista uskotaan kulttuureineen olevan capoeiran alkulähde.

Vuosien 1624 ja 1654 välillä Hollantilaiset liittyivät leikkiin mukaan heidän hallitessaan osia koilis-Brasiliasta. Noihinkaan aikoihin kukaan ei osannut leikkiä kiltisti ja hollantilaisten hyökkäillessä portugalilaisten siirtokuntien kimppuun, käyttivät orjat tilaisuuden hyödykseen ja pakenivat metsiin piilopaikan ja uuden kodin toivossa. Monet paenneista perustivat itsenäisiä kyliä, quilomboja, joista tuli hyvin tärkeä osa capoeiran kehitystä. Nämä kylät olivat nimittäin jatkuvasti vaarassa ja juuri tämä pakotti capoeiran kehittymään taistelulajina. Itse ydin oli muodostunut aikaisemmin orjien ollessa vielä orjia, mutta kehitys olisi luultavasti jäänyt karkean taistelutyylin asteelle ilman quilomboja.

Vuoden 1814 tietämillä alkoivat capoeira ja muut afrikkalaisen kulttuurin ilmaisutavat kärsiä sorrosta ja joillain alueilla ne jopa kiellettiin. Noihin päiviin asti afrikkalaisen kulttuurin eri muodot olivat sallittuja ja jopa suositeltavia, mutta portugalilaisen kuninkaan Dom Joao VI:n ja hänen hovinsa saapuminen Brasiliaan vuonna 1808 muutti tilanteen täysin. Capoeira joutui muun afrikkalaisen kulttuurin ohella vainon kohteeksi ja vuonna 1892 se jopa julistettiin laittomaksi. Syitä tähän on monia. Ensinnäkin se vahvisti afrikkalaisten kansallistuntoa ja kasvatti yksittäisten capoeiristojen itsetuntoa. Toisekseen orjat saattoivat vahingoittaa itsensä pelatessaan capoeiraa, eikä tästä aiheutunut taloudellinen haitta juuri miellyttänyt maanomistajia ja muuta herraskansaa. Kaiken muun hyvän lisäksi capoeiristat olivat vikkeliä ja vaarallisia taistelijoita ja muodostivat pieniä tiiviitä ryhmiä, joten on pieni ihme, että capoeira selvisi ilman suurempia vainoja noinkin pitkään.

Tässä välissä on taas hyvä painottaa, että capoeiran syntyä selitettään monin teorioin. Yhden teorian mukaan capoeira oli taistelulaji, joka oli valkoisten orjanomistajien hämäämiseksi naamioitu tanssiksi. Pikkutriviana mainittakoon, että tämä on se teoria, jota allekirjoittanutkin on uteliaille tarjonnut - kerrankos sitä erehtyy. Kyseinen teoria kun ei ole kovin johdonmukainen, sillä kun afrikkalaisen kulttuurin sorto alkoi noin vuonna 1814, myös muita afrikkalaisia tansseja capoeiran ohella kiellettiin. On siis aiheellista kysyä miksi capoeiraa olisi vaivauduttu naamioimaan tanssiksi. Toisen teorian, jonka esitti Camara Cascudo (Folclore do Brasil, 1967), mukaan capoeira olisi ollut N'golo niminen rituaalitanssi, mutta vuotta myöhemmin Waldeloir Rego (Capoeira Angola, Editora Itapoan, Salvador, 1968) varoitti, ettei kyseistä teoriaa kannattaisi varauksetta hyväksyä, ennen kuin se todistetaan kunnolla. Kyseinen todistus antaa yhä odottaa itseään. Eräät teoriat taas liittävät Zumbin, erään quilombon legendaarisen johtajan, capoeiran syntyyn ilman luotettavia faktoja asiasta. Vaikka nämä teoriat eivät selvästikään täytä historiallisen faktan tunnuspiirteitä nykytiedon valossa, ovat ne yhtä kaikki tärkeitä yrittäessämme ymmärtää capoeiraa ympäröivää myyttiä. Voi olla, että yritykseksi se jääkin. Mikään ei takaa, etteikö tulevaisuudessa nykykäsitys capoeiran synnystä todettaisi vääräksi.

Tarinamme kuitenkin jatkuu ja nyt ollaan vuodessa 1888, jolloin Kultainen Laki teki selvää orjuudesta. Vapautensa saaneilla orjilla oli kuitenkin sopeutumisvaikeuksia ja niinpä moni capoeirista päätyi nopeasti rikoksen poluille vieden capoeiran itsensä mukanaan. Rio de Janeirossa, jossa capoeira oli kehittynyt nimenomaan taistelutaitona, capoeiristat muodostivat rikollisjengejä, jotka terrorisoivat muuta kansaa. Pian tämän jälkeen, hallitusmuodon ollessa hiljalleen vaihtumassa monarkiasta tasavallaksi vuonna 1890, näitä jengejä alettiin käyttää poliittisena valttikorttina ja niin monarkistit kuin republikaanit palkkasivat rettelöitsijöitä painostamaan ja hajaannuttamaan vastustajien torikokouksia. Tässä vaiheessa kuvaan olivat astuneet aseet kuten nuija, tikari ja taittoveitsi ja niiden yhdistäminen capoeira-liikkeisiin oli tuhoisaa ja nimenomaan sen epäonnekkaan näkökulmasta, joka oli vastaanottava osapuoli. Kumma kyllä, Bahiassa capoeira jatkoi kehitystään rituaali-tanssi-taistelulaji-pelinä ja berimbausta tuli välttämätön soitin rodassa (joka siis on itse pelitapahtuma), jotka aina pidettiin piilopaikoissa capoeiran tullessa julistetuksi laittomaksi juuri tällä aikakaudella tasavallan perustuslakia laadittaessa (siis 1892).

1900-luvun alussa capoeirista oli Riossa varas ja rikollinen. Ihonväristä riippumatta hän oli erittäin taitava käyttämään potkuja (golpeja), pyyhkäisyjä (rasteiroja) ja pääpuskuja (cabecadoja) teräaseiden lisäksi. Recifessä capoeira taasen liitettiin vahvasti kaupungin pääorkestereihin. Karnevaaliaikoihin capoeira-taistelijat johtivat orkestereita pitkin kaupungin katuja ja kahden orkesterin kohdatessa syntyi yleensä tappelu. Myös Bahiassa capoeiristoja pidettiin yleisesti rikollisina. Vaino ja ongelmat poliisin kanssa jatkuivat ja capoeira katosi vähitellen Riosta ja Recifestä. Vain Bahiassa capoeira pysyi hengissä. Juuri tällöin ilmestyivät legendaariset pelaajat, kuten Besouro Cordao-de-Ouro Bahiassa, Nascimento Grande Recifessä ja Manduca da Praia Riossa ja nämä henkilöt auttoivat paitsi pitämään lajin hengissä, myös rikastuttivat lajin historiaa henkilöhahmojaan koskevilla urbaaneilla legendoilla ja myyteillä. Lajin keskeisimmiksi hahmoiksi nousevat kuitenkin muut, nimittäin Mestre Bimba (Manuel dos Reis Machado) ja Mestre Pastinha (Vincente Ferreira Pastinha). Nämä kaksi legendaa ovat niin keskeisessä asemassa capoeiran historiassa, että he ovat synonyymeja sanan capoeira kanssa. Se, mitä nyky-capoeiristat yrittävät olla on pitkälti näiden miesten edustamien asioiden ansiota. He ovat kaikkien capoeiristojen myyttisiä esi-isiä.

Vaikka henkilöpalvonnan jättäisikin minimiin, niin Mestre Bimba ja Mestre Pastinha säilyttävät silti keskeisen asemansa nyky-capoeiran synnyssä. Vuonna 1932 Mestre Bimba perusti ensimmäisen capoeira-akatemian Salvadoriin. Siellä hän alkoi opet taa capoeira regionalia (joka on agressiivisempaa kuin perinteinen capoeira angola) nimellä "the regional fight from Bahia" eli "aluetaistelu Bahiasta", kuten sen kielitaidoton kääntäisi, tai "taistelutaito Bahian alueelta", jos käytetään hiukan luovuutta. Tämän mahdollisti Getulio Vargaksen nationalistiset pyrkimykset, joihin kuului capoeiran nostaminen kansallisurheiluksi. Vaikka Bimba avasi koulunsa ovet jo vuonna 1932, sai capoeira odottaa virallista tunnustusta vuoteen 1937 asti, eikä tämäkään vielä muuttanut kaikkea, sillä Vargaksen hallitus salli capoeiran harrastamisen vain suljetuilla ja rekisteröidyillä alueilla. Tästäkin huolimatta koulun avaaminen oli käännekohta capoeiran historiassa. Bimba itse oli koko elämänsä aktiivinen capoeiran parissa aina kuolemaansa asti (5.2.1974).

Mestre Pastinha avasi oman, capoeira angolaa opettavan koulunsa vuonna 1941. Nyt capoeiraa alettiin opettaa ja harjoitella avoimesti ensimmäistä kertaa koko capoeiran historian aikana. Pastinha tuli tunnetuksi "capoeiran filosofina" lukuisten aforismiensa ansiosta, mutta muuten hänen tarinansa on paitsi lyhyt, myös surullinen. Valtion virkamiehet takavarikoivat hänen koulunsa, eikä hän koskaan saanut opinahjoaan takaisin, saati sitten uutta tilalle. Sokeana ja lähestulkoon hylättynä hän eli loppuelämänsä pienessä huoneessa, kunnes sitten vuonna 1981 kuoli 92 vuoden ikäisenä.

Entä mikä on tämän päivän tilanne? Viimeisen 50:nen vuoden aikana capoeira on kasvanut räjähdysmäisesti. Se on viimein saanut yleisön hyväksynnän Brasiliassa, jossa se sai kansallisurheilun nimikkeen vuonna 1974. Capoeira-kilpailuja ja kouluja syntyy joka maailmaa ja jopa täällä Suomessa se on alkanut tulla laajempaan tietoisuuteen. Yliopistollakin on kuulemma oma porukkansa ja legenda kertoo, että treenaaminen on hauskaa.

Ja mitä se Capoeira sitten käytännössä on?

Jaa että mistäkö on nyt sitten kyse? Mikä on se mystinen peli, jonka historiaa tässä on käyty läpi? Miten capoeiraa pelataan? Missä on tilaamani lehtipihvi? No, lehtipihvistä en tiedä, mutta capoeiraa voi pelata vaikka ihan kaksistaan kaverin kanssa vailla musiikkia ja ringin muodostavia ihmisiä, mutta yleisesti ottaen kaksi viimeksi mainittua ovat olennanen osa capoeiraa. Instrumentteina käytetään berimbauta (yksikielinen jousisoitin, myös jousipyssyn näköinen), atabaqueta (kongo-rumpu), pandieroa (tamburiini) ja agogoa (kello). Muusikot ovat asettautuneet ringin (roda) alkuun (pe'da) ja ringin muodostavat capoeiristoiksi tai pelaajiksi kutsustut osallistujat, jotka voivat pelin luonteesta riippuen olla joko kyykistyneinä tai seistä suorana. Sekä muusikot että pelaajat saattavat laulaa portugaliksi, mutta tämä ei ole mikään välttämättömyys, eikä keneltäkään vaadita kummoista lauutaitoa. Pelaajat aloittavat pelin pe'dasta eli soittajien jalkojen juuresta yleensä tekemällä kärrynpyörän (au) ja kun molemmat pelaajat ovat päässeet ringin keskustaan, alkaa dialogi, joka suoritetaan niin potkuin, akrobatioin, rituaalein kuin hämäyksinkin. Pelit voiat olla viha- tai ystävällismielisiä, joskin Suomessa ei tavata harrastaa kuin jälkimmäisiä, vaikka pelin tempo olisikin nopeampi. Se, pelataanko hitaasti vai nopeasti, määräytyy soitetun musiikin ja lyriikoiden sisällön mukaan. Selvää, eikö?

Jos päätä kivistää ja visualisointi ei millään onnistu, niin ei huolta: Media-sivuilta löytyy videokuvaa capoeira-keikalta. Vaikka kuvan- ja äänenlaatu jättävätkin toivomisen varaa, pitäisi sen tarjota hieman esimakua siitä, mistä capoeirassa on kyse. Jos haluat itse kokea capoeiran ilot, niin ei auta kuin etsiä kulmakunnan ystävällinen capoeirista käsiinsä ja pyytää tätä pelaamaan. Ja kas, siinähän se lehtipihvikin on. Kylläpäs se kesti.

Teksti: Kai Ruusuvuori