Yliopiston etusivulle Suomeksi Inte på svenska No english version available
Helsingin yliopisto Tietojenkäsittelytieteen laitos
 

Tietojenkäsittelytieteen laitos

Matti Mäkelä:

Kirjoitelman laatiminen

Sisällys

Kirjoitelman laatiminen

Käsitellään työskentelytapoja, jäsentelyä, kirjoitelman osia ja lähteiden käyttöä. Esitystekniikasta ja suullisesta esityksestä on laadittu erillinen moniste ( ESITTEKN.DOC, 15 sivua), joka on saatavana kurssikansiossa ja MS-Word-dokumenttina osoitteessa http://www.cs.Helsinki.FI/~mamakela/esittekn.doc

1 Kirjoittamisen taito

"To write well is to think well."

Aloittelijan kirjoitusprosessi: kokoelma mieleen juolahtaneita asioita

  • Kirjoitutyö aloitetaan nopeasti suunnittelematta.
  • Tekstille ei aseteta tavoitteita.
  • Kysymyksenasettelu ja argumentointi puuttuvat.
  • Tekstin sisällön ja ilmaisun suhdetta ei pohdita.
  • Kirjataan kaikki, mitä asiasta tiedetään.
  • Asiat liittyvät otsikkoon, eivät välttämättä toisiinsa.
  • Tehtävän vaatima älyllinen kapasiteetti minimoidaan.

Asiantuntijan kirjoitusprosessi: kokonaisuuden muodostava verkosto

  • Mietitään tehtävän vaatimustaso ja tekstin tavoite.
  • Suunnitellaan ja jäsennetään.
  • Kirjoitetaan nopeasti luonnos.
  • Muokataan ja korjaillaan omaa tekstiä perusteellisesti.
  • Suhtautetaan jatkuvasti ilmaisua ja sisältöä toisiinsa.
  • Argumentointi ja päättely ovat johdonmukaisia.

Miten kirjoittajana kehitytään?

Aloittelijan täytyy oppia suunnittelemaan, arvioimaan ja hiomaan tekstiään.

Kirjoittajan täytyy pystyä ottamaan vastaan palautetta tekstistään tuntematta itseään loukatuksi tai uhatuksi.

Tarvittaessa teksti on kirjoitettava kokonaan uudestaan.

Jokainen voi kehittyä kelvolliseksi kirjoittajaksi! Harjoittelu tekee mestarin.

Ryhmää voidaan käyttää kirjoitusprosessin valmistelu-, palaute-, oikoluku- ja arviointivaiheissa. Ryhmä auttaa

  • selventämään ajatuksia
  • ilmaisemaan niitä kirjallisesti
  • arvioimaan tekstiä ulkopuolisen silmin
  • kehittämään kirjoittamisen asiantuntijan taitoja
  • siirtämään huomion lopputuloksesta koko prosessiin.

Kirjoitusprosessi voidaan jakaa vaiheisiin:

1. Valmistelun tavoitteena on

  • muistin virkistäminen (omat tiedot, omat kokemukset, omat tuntemukset ja mielipiteet kerrataan)
  • ajatusten aktivointi materiaalin keruun ja keskustelujen avulla
  • ajatusten kokoaminen mielessä ja paperille, kavioiksi ja tekstikatkelmiksi.

2. Ensiluonnos palvelee

  • ajatusten tuottamista ja uusien näkökulmien löytämistä
  • omien ajatusten jäsentämistä ja selventämistä
  • ajan käytön suunnittelua
  • keskittymistä sisältöön muodon sijasta.

3. Palautteen hankkiminen Esim. ryhmältä:

  • Jokainen lukee tai luetuttaa tekstinsä ääneen.
  • Muut esittävät kysymyksiä luonnoksesta.
  • Palautetta annetaan myös luonnoksen vahvuuksista ja keskeisistä kohdista.
  • Tekstin kirjoittaja kirjaa palautteen muistiin.
  • Tekstistä ei keskustella. Kirjoittaja ei vastaa kysymyksiin eikä kommentoi vahvuuksia tai puolustele tekstiään.
  • Palautteessa ei kiinnitetä huomiota muotoseikkoihin tai sanontoihin.
  • Luonnosta ei arvostella.
  • Tavoitteena on rohkaista tuottamaan uusia ideoita.
  • Kysymysten tekemistä voi harjoitella. Kysymykset voivat kosketella aihetta, kirjoittajan kokemuksia, arvoja, asenteita, ideoita, niiden suhdetta ympäristöönsä jne.
  • Kokenut kirjoittaja voi korvata ulkopuolisilta saatavaa palautetta toimimalla itse ryhmänä itsen ulkopuolelta käsin.

4. Luonnoksen muokkaaminen tekstiksi tapahtuu palautteen perusteella.

  • Kirjoittaja valitsee palautteesta hyväksi katsomansa osan.
  • Teksti muokataan uudelleen. Ei pitäydytä vanhan luonnoksen tekstissä.
  • Sisältöä valitaan ja karsitaa.
  • Etsitään luontevaa rakennetta.
  • Laajennetaan keskeisiä näkemyksiä.
  • Havinnollistetaan. Tarkennetaan. Kärjistetään ja pelkistetään.

5. Tekstin tarkistusluenta ja hiominen

  • kehittelee rakennetta ja ilmaisukeinoja
  • herättää tekstispesifisiä kysymyksiä ja kommentteja.
  • Kirjoittaja viimeistelee tekstinsä saamansa palautteen jälkeen.

6. Oikolukuvaiheessa kirjoittaja tarkistaa kieliasun oikeakielisyyden ja välimerkkien käytön sekä muut muotoseikat.

7. Arviointivaiheessa arvostellaan sekä sisältöä että muotoa.

8. Julkistaminen

Luku 1 perustuu Liisa Huovisen laatimaan koosteeseen, jossa lähteitä ovat olleet:
Linnakylä, P., Mattinen, E., Olkinuora A., Prosessikirjoittamisen opas. Otava, Keuruu 1988.
Lonka, K., Lonka, I., Aktivoiva opetus. Käsikirja aikuisten ja nuorten opettajille. Kirjayhtymä, Tampere 1991.
Mary Healyn pitämän prosessikirjoittamisen kurssin materiaaleja ja osallistujien muistiinpanoja.

2 Kirjoitelman luonne ja tavoite

Tieteellinen kirjoitelma välittää lukijalle tietoa sisältävän sanoman. Lukijan tulee ymmärtää sanoman sisältö sellaisena kuin kirjoittaja on sen tarkoittanut. Lukijan tulee myös voida tarkistaa kirjoittajan väitteiden todenperäisyys suorittamalla samat ajatuskulut tai toistamalla kirjoittajan tekemät kokeet ja havainnot. Näistä periaatteista tulisi luopua vain pakottavista syistä.

Tieteelliselle tekstille on luonteenomaista selkeä asiatyyli ja looginen eteneminen. Väitteet tulee perustella. Lukijalle kerrotaan lähinnä tosiasioita. Mielipiteet on selvästi erotettava todistettavista asioista.

Yleisperiaatteita sovelletaan riippuen kirjoitelman luonteesta.

Tiedonanto on tarkoitettu väliaikaiseksi ennakkotiedoksi, joka edeltää varsinaista tutkimusselostusta. Esitetään vain saatu tulos, perustelut voivat olla niukkoja. Tavoitteena on saada ns. prioriteetti eli osoittaa, että kirjoittaja on tehnyt ilmoitetun keksinnön tai johtanut kyseisen tuloksen.

Tutkimusselostus on alkuperäiskirjoitus, joka esittelee tekijöiden tekemää tutkimusta, erityisesti sen tuloksia. Ei siis selosteta, miten tuloksiin on päädytty kaikki erehdykset ja kokeilut luetellen vaan pelkistetyt saavutukset. Lukijan tulee voida selostuksen perusteella toistaa esitetyt kokeet, havainnot, laskelmat, päättelyt ja muut ajatuskulut. Kirjoitelma julkaistaan yleensä tieteellisessä julkaisusarjassa tai konferenssijulkaisussa. Alustava versio voidaan saattaa julkisuuteen myös laitosraporttina tai sähköisessä muodossa.

Esitelmä tai alustus on kirjoitettu suullisen esityksen pohjaksi. Sen kieli poikkeaa yleensä luettavaksi tarkoitetusta tekstistä.

Katsaus tai yhteenveto (survey) on kokoava esitys, jossa on yleensä tietoja useista jo julkaistuista töistä. Se sisältää kuitenkin uutta tietoa arvioiden ja vertailujen muodossa tai yhdistellen ja täydentäen muiden töitä.

Projektiraportti on kirjoitettu sekä tulosten esittelyä että projektin hallintoa varten. Siinä voi olla myös työn kulkua (aikatauluja, suunnitelmia) ja rahoitusta koskevia tietoja.

Opinnäytetyö on tavallisesti myös harjoitelma, jossa sisältö voi olla pääosin kirjallisuudesta kerättyä.

Ohjelmaseloste on määrämuotoinen kuvaus ohjelmistotuotteesta.

Käyttöohje ei yleensä ole varsinainen tieteellinen kirjoitelma.

Oppikirja tai sen osa voi olla katsauksen luonteinen tai sitä alkeellisempi. Se voi lähestyä yleisluonteista popularisoivaa suurelle yleisölle tarkoitettua asiatekstiä. Tällöin asioita voidaan esitellä ilmoitusluonteisesti eikä lukijalta edellytetä mahdollisuutta konstruoida kaikkea tietoa itse.

Tieteelliseltä julkaisulta edellytetään uutuusarvoa. Kyseessä voivat olla uudet, ennen havaitsemattomat tosiasiat, koetulokset tai kokemukset. Myös arvokkaat näkökohdat tai vanhojen asioiden uudet tulkinnat, yhdistelmät tai selitykset voivat ylittää uutiskynnyksen. Julkaisemista voidaan perustella uusien ilmiöiden ennustamisella tai tutkimuksen viitoittamisella asettamalla uusia probleemoita. Perusteellinen yleiskatsaus, jonka perusteella lukija voi tehdä tärkeitä ja hyvin perusteltuja johtopäätöksiä, vastaa hyvin uutta tutkimustietoa.

Uudet tulokset on yleensä sidottava jo olemassaolevaan tunnettuun tietoon. Sitä ei yleensä toisteta uusissa julkaisuissa vaan käytetään lähdeviitteitä. Niiden avulla voidaan samalla ilmaista, mitkä tulokset ovat uusia ja kirjoittajien aikaansaamia. Samalla tunnustetaan lähteiden tekijöiden oikeudet töihinsä.

3 Kirjoitustyön valmistelu ja toteuttaminen

Kirjoitustyötä kannattaa valmistella ja suunnitella melko pitkällä aikajänteellä. Keskeistä on aluksi uuden tiedon luominen ja yhteyksien havaitseminen jo olemassaolevaan tietoon. Tarvitaan lähteiden ja tiedon hakua ja asian omaksumista kokonaisuutena, joka on vielä suhtautettava ympäristöönsä. Materiaalia kertyy aluksi melko suunnitelmattomasti. Avainasemassa ovat tällöin huolelliset muistiinpanot.

Varsinaista kirjoittamistyötä varten tarvitaan kirjoitustehtävän määrittely, työaikataulu ja sisältösuunnitelma. Kirjoittamiseen ryhdyttäessä kaiken materiaalin on oltava käsillä kirjoittamisen oppaat mukaan lukien. Alustavasti on hahmoteltava myös kuvat, taulukot, algoritmit, mahdolliset liitteet ym. tekstin lisäksi tarvittavat sanoman osat. Lopullinen kirjoitelma on vielä viimeisteltävä ja saatettava julkaisukanavan vaatimaan muotoon. Kieliasusta tulee huolehtia.

Tehtävän määrittely on hyvä suorittaa kirjallisesti. Tarkistetaan, mikä on sanoma, joka on välitettävä muille. Onko se kiteytynyt itselle omissa aivoissa? Keskeisiä kysymyksiä ovat:

  • Mitä aiot sanoa? Mikä on ongelmakentän rajaus? Mitkä ovat lähtökohdat ja tavoitteet? Mikä on sopiva tarkastelukulma?
  • Kenelle sanoma on tarkoitettu? Lukijoiden esitiedot ja muut tottumukset (esim. terminologia, eri alojen kielierot) ja tarpeet on pidettävä mielessä.
  • Mihin tarkoitukseen kirjoitelmaa tullaan käyttämään?
  • Miten tavoite toteutuu? Mitä kaikkea on otettava esille? Missä muodossa eri osaset kannattaa tarjoilla lukijoille?

Nämä kysymykset on pidettävä mielessä koko kirjoittamisprosessin ajan materiaalin valinnassa, sisällön jäsentelyssä ja sanontoja valittaessa.

Huomion kohteena ovat siis tavoitteet, sisältö, viestin ymmärrettävyys ja ulkoiset muodot.

Työaikataulu kannattaa suunnitella kirjallisesti ja realistiseksi. Työ kestää joka tapauksessa kauemmin kuin on arvioitu. Mukaan on otettava suunnitteluaika ja varauduttava useiden versioiden kirjoittamiseen. Hyvä työ ei synny koskaan kerralla. Viimestely, kuvien ja taulukoiden toimittaminen, kielen tarkastaminen jne. vievät runsaasti aikaa.

Työaikataulun yhteydessä kannattaa pohtia myös erilaisia työskentelytapoja, työympäristöä, -välineitä ja työskentelyjärjestystä. Nämä vaikuttavat sekä ajan käyttöön että tuloksen onnistumiseen. Osa materiaalista kannattaa käsitellä ehkä käsin erilaisilla paperilappusilla, osa on soveliainta syöttää suoraan tekstinkäsittelyjärjestelmään. Työskentelypaikat (koti, kirjasto, laitos, työhuone jne) ja niiden varustelu (yhteensopivuus) on hyvä suunnitella jo etukäteen.

Kirjoittamisjärjestys ja tyyli riippuvat henkilöstä ja käsiteltävän asian luonteesta. Alkuun pääsemiseksi kannattaa ehkä kirjata aluksi helpot asiat. Toisaalta vaikeat kohdat vaativat useita kirjoittamiskertoja. Niitä ei siis pidä lykä viimeksi. Innostuksen vallitessa ja ideoiden pursuessa mielessä on viisainta kirjata nopeasti paperille luonnoksenomaisesti kaikki mieleen juolahtanut. Näin syntyy raakatekstiä, jota on helppo myöhemmin jalostaa. Omaa tekstiä pitää jalostusvaiheessa katsella ulkopuolisena lukijana arvioiden ja tahallisesti yrittäen ymmärtää sitä väärin. Toisille kirjoittajille sopii analyyttinen jäsentelevä ja pohtiva kirjoittaminen, jossa edetään pääotsikoista aliotsikoihin ja lopuksi paisutetaan niitä varsinaiseksi tekstiksi. Tällöin tuotetaan ehkä vähemmän tekstiä ja jalostusvaihe jää vähäiseksi. Vaarana on liiallinen suunnittelu ja kirjoittamistyön lykkääntyminen. Arvoivien osien kirjoittaminen on yleensä vaikeinta, koska samalla on tarkistettava myös omaa suhtautumista tuloksiin.

Sisältösuunnitelma takaa kirjoitustyön ja tuloksen onnistumisen. Kunnollinen sisällön hahmottaminen on mahdollista vasta, kun omat ajatukset asiasta ovat kunnolla kiteytyneet. Kannattaa kirjoittaa vain sellaista asiaa, jonka on itse ymmärtänyt. Lopullinen sisältö ei yleensä noudata orjallisesti laadittua suunnitelmaa. Sen tavoitteena on jäsentää kirjoittajan ajatuksia ja helpottaa keskittymistä yhteen hallittuun kokonaisuuteen kerrallaan. Toiminta on lopulta iterointia, jossa kaikkia vaiheita on käsiteltävä useita kertoja. Samalla myös oma asian oivaltaminen paranee. Kirjoittamistyö on myös oppimista. Sisältösuunnitelmaa laadittaessa tulee erityisesti muistaa lukijat.

Sisältösuunnitelman runkona voi usein pitää kaavamaista jäsentelyä, joka lopulta muotoutuu kirjoitelman sisällysluetteloksi. Jäsentelyssä on luonnollisesti useita eri mahdollisuuksia. Hyviä ja huonoja esikuvia on helppo löytää julkaistusta kirjallisuudesta. Arvioi mm. käyttämiesi lähteiden onnistumista sisällön esittämisen suhteen. Opi omista havainnoistasi. Kirjoittamisen oppaat käsittelevät erilaisia jäsennystapoja.

4 Kirjoitelman osat

Jäsentelyn ja kirjoittamisen tukena (muistilistana) voidaan pitää luetteloa kirjoitelmassa havaittavista osista.

Yleensä jokaisessa tekstissä ei ole mukana kaikkia luettelossa mainittuja osia.

1. Otsikko (kirjoitelman nimi, sisällön lyhyt kuvaus)

2. Tiivistelmä ja bibliografiset tiedot

3. Alkusanat (harkitse, ovatko tarpeellisia)

4. Sisällysluettelo

5. Lyhenteiden ja merkintöjen selostukset (tarpeellisia vain laajoissa ja raskaita merkintöjä sisältävissä töissä)

6. Johdanto

7. Käsittely (erilaisia jaottelutapoja sisällöstä ja työn luonteesta riippuen)

  • teoria
  • aineisto ja menetelmät
  • tulokset
  • tulosten tarkastelu, johtopäätökset

8. Yhteenveto (tai katsaus tai muita loppuhuomioita)

9. Kiitokset (acknowledgements) (tarvittaessa eri tekijöiden osuudet, ulkopuolilta saatu apu)

10. Huomautukset (harvoin)

11. Lähdeluettelo (kuuluu itse työhön yhtenä sen luvuista, vaikka ei olisikaan samalla tavalla numeroitu kuin muut luvut)

12. Hakemisto (yleensä vain pitkissä töissä, hyvä apu lukijalle)

13. Liitteet (jos tarpeen)

5 Jäsentelyn toteuttaminen

Jäsentelyä tarvitaan kirjoittajan ajatusten hahmottamiseen kokonaisuudeksi. Jäsentely
  • estää vääriä painotuksia
  • muistuttaa muista osista kuin työn alla olevasta
  • auttaa arvioimaan esitettävän asian tarpeellisuutta ja esitystavan vaatimuksia.

Jäsentely helpottaa lukemista ja lukijan ajatuskulkua. Se ilmaisee kokonaisuuden ja sen osat sekä loogisen esitys- ja lukemisjärjestyksen. Jäsentelyn ja ulkoasun tulisi kuitenkin tukea myös erilaisia lukemistapoja: selailua, spesifisen tiedon hakua, oppimista jne.

Jäsentelyn tulos näkyy selkeänä juonena tekstin etenemisessä ja tiivistetysti sisällysluettelossa. Sitä selostetaan usein myös johdannossa, erikoisesti, jos se on jotenkin yllätyksellinen. Pelkkä sisällysluettelon toistaminen johdannossa on aivan turhaa lukijan rasittamista. Kaikella kirjoittamisella pitää olla tarkoitus. Jäsentelyn puute näkyy helposti.

Jäsentelyä laadittaessa on vastattava kysymyksiin: Mitkä asiat otetaan mukaan? Missä järjestyksessä ne esitetään? Mikä on kunkin asian tärkeys ja laajuus?

Tottunut kirjoittaja luonnostelee jäsentelyn asian keskeisistä otsikoista. Apuna voidaan käyttää myös kaavamaisia 'malleja' (kirjoituksen tyypistä riippuen).

Luonnostelutekniikka (osista kokonaisuuteen)

Lähtökohtana voi olla vaikkapa jäsentymätön asialuettelo (otsikoiden aihioita), johon ilmiselvät järjestykset ja ryhmittelyt merkitään välittömästi.

Kutakin otsikkoa luonnehditaan lyhyesti avainsanonnoin ja luetteloimalla ominaisuuksia. Myös asian ominaisuuksia kuten selvä, epäselvä, puutteisesti ymmärretty, tarvitaan lisätietoja tai muita työskentelyohjeita voidaan merkitä muistiin.

Järjestetään syntyneet otsikot eri luokkiin: isot ja pienet, tärkeät ja toissijaiset. Tarkastellaan syntyneiden luokkien välistä hierarkiaa ja muuta suhdetta toisiinsa.

Tavoittena on kokonaisuuden pilkkominen loogisiin osiin ja niiden järjestäminen järkevästi. Yhteen kuuluvat osat yhdistetään. Yhdestä asiasta kerrotaan vain yhdessä paikassa ja yhdenmukaisella tavalla muiden kohtien kanssa. Eri asiat järjestetään ymmärrettävän juonen perusteella sopivaan järjestykseen.

Toinen lähtökohta voi olla asioiden kokoamista yhteen pilkkomisen sijasta. Muodostuu alusta lähtien, vaikka ensin heikkona kokonaiskuva asioista. Se helpottaa mukaan kuuluvien asioiden päättämistä. Irralliseksi jäävät osat eivät ehkä kuulu mukaan.

Eri asioiden välisten suhteiden selvittämisessä voi käyttää apuna sopivia kysymyksiä: Mitä oli ennen ? Mitä ongelmia siinä (entisessä) oli tai on? Mihin uutta menetelmää voidaan käyttää ? Mitä eroa ja yhteistä on menetelmillä A ja B ? Soveltuvatko ne samanlaisiin tilanteisiin ?

Jäsentelyn tuloksena syntyy alustava sisällysluettelo, jossa ovat mukana ainakin luvut, ehkä myös kappaleet otsikkoina tai asianiminä. Jaottelu voi olla yksityiskohtaisempi kuin lopullinen sisällysluettelo, sillä myös lukujen ja kappaleiden sisältöä on kuvattu muutamilla sanoilla. Mukaan liitetään lisäksi teknistä tietoa, kuten arvio osuuden laajuudesta, lisätutkimusten tarpeesta, viittauksia lähdemateriaaliin, josta tiedot on kerättävä jne.

Jo jäsentelystä kannattaa hankkia palautetta.

Jäsentely kannattaa kirjoittaa lopullisen kirjoitelman teknisen hierarkian mukaiseksi ja varustaa otsikot numeroinnilla:

1. Pääluvut

1.2 Aliluvut

1.2.3 Edellisten aliluvut (yleensä kolme tasoa riittää)

Luvun teksti jaettuna asiakohtaisin tekstikappaleisiin.

Tekstikappaleet koostuvat täydellisistä virkkeistä, jotka muodostuvat lauseita.

Jäsentelyyn voidaan liittää myös ajatuksia siitä, mitkä asiat ilmaistaa kuvilla, taulukoilla, algoritmeilla tai vastaavilla elementeillä, jotka eivät ole verbaalin tekstin osia.

Jäsentely muuttuu kirjoittamisen edetessä. Siihen tulee varautua, mutta muutokset tulee tehdä harkiten ja perustellusti. Syitä muutoksiin voivat olla suunnitellun osan laajeneminen, syventynyt näkemys asiasta ja sen yhteyksistä tai painotusten muuttuminen. Osia joudutaan jakamaan tai yhdistelemään ja järjestystä muuttamaan.

Esitysjärjestystä suunniteltaessa ja juonta laadittaessa on käytettävissä useita vaihtoehtoisia periaatteita. Suosittuja periaatteita ovat

- kronologinen (aikajärjestys)
- tutkimuksen etenemisen mukaan
- aihepohjainen osa-alueiden 'järjestys'
- yleisestä yksityiseen (deduktiivinen)
- yksityisistä faktoista yleiseen teoriaan (induktiivinen)
- tärkeyden lisääntyminen (taustat, ..., pääasia)
- tärkeyden väheneminen (pääasia ja sitä valaisevat erikoistapaukset).

Yleensä voidaan perustella useita eri vaihtoehtoja. Mikä on siis paras? Etene tutusta tuntemattomaan. Miten lukija muuten ymmärtäisi? Päinvastainen järjestys saattaa ärsyttää!

Kirjoituksen luonteelle tyypillisen jäsentelyn 'mallin' käyttö

Eräille kirjoitelmatyypeille voidaan antaa suositeltavia tavanomaiseen käyttöön hyviksi koettuja käsittelyjärjestysmalleja.

Erityisesti kokeellisen tutkimuksen tutkimusselostuksen tyypillinen käsittelyjärjestys on

- tausta ja ongelman esittely (johdanto)
- aineiston esittely
- menetelmien esittely
- tehdyt kokeet, havainnot, selvitykset
- tulokset
- tulosten tarkastelu, johtopäätökset.

Katsauksen (survey) jäsentely riippuu enemmän aiheesta ja lukijakunnasta. Tutoriaali eli aiheeseen johdatteleva kirjoitus muistuttaa katsausta, mutta on tavoitteeltaan oppikirjamaisempi. Lukijoiden lähtötaso vaikuttaa käsittelyyn. Tietojenkäsittelyn ammattilaisille ja käyttäjille tai soveltajille on kirjoitettava eri tavalla ja usein aivan eri kielellä tai terminologialla.

Katsauksen tyypillisiä osia ovat

  • jokin lähtökohtaa selvittävä luku (ellei johdanto riitä), ongelma, kohteen määrittely tms.
  • peruskäsitteiden ja merkintöjen selvitys mielellään yhdessä asian kehittelyn kanssa eikä erikseen
  • kuvattavaa asiaa eri puolilta selvittäviä lukuja, joissa juoni
    • yleisestä erityiseen:
      • arkkitehtuuri
      • ratkaisuperiaatteet
      • toteutusmenetelmät
    • menetelmä(joukko) A, menetelmä(joukko) B
    • merkitys eri puolilta, yhteydet eri asioihin
  • kokoava yhteenveto:
    • tutkimuksen, tietämyksen tilanne
    • ajankohtaiset ongelmat.

Käytännöllisiä jäsentelyn ongelmia

Valinta vahvasti hierarkkisen rakenteen ja rinnakkaisten osien luettelon välillä.

1. Johdanto

1. Johdanto
2. Ongelma
2. Ongelma
3. Menetelmät
3. Menetelmät
4. Kehitetyt ohjelmistot
4. Kehitetyt ohjelmistot
4.1 Ohjelmisto A
5. Ohjelmisto A
4.2 Ohjelmisto B
6. Ohjelmisto B
4.3 Ohjelmisto C
7. Ohjelmisto C
. . .
. . .

Kuinka monta tasoa? Yleensä 3 otsikkotasoa riittää (ei 4.1.2.3 Xxxx).

Otsikot syntyvät jäsentelyn yhteydessä ja kuvaavat koko luvun sisältöä. Niitä EI pidä muodostaa valmista tekstiä katkomalla!

6 Kirjoituksen osien tarkoitus

6.1 Otsikointi

Otsikko (sekä pääotsikko että alaotsikot) on lyhyt ja naseva, paljon kertova kuva luvun (työn) sisällöstä. On pyrittävä sisältöä kuvaaviin avainsanoihin ja sisällön keskeisen sanoman kuvaamiseen Otsikko on ensimmäinen (ja tärkein) tekijä, jonka perusteella lukija päättää, lukeeko hän itse artikkelin tai luvun. Otsikon tulisi olla mahdollisimman lyhyt ja sisältää riittävästi tietoa työn sisällöstä, mutta ei turhia sanoja (tutkimus, selvitys, esitys, ei lyhenteitä, ei uusia termejä ilman selitystä. Jokaisen sanan tulee olla tarpeen aiheen kuvaamiseksi tai rajaamiseksi. Saman tason otsikoiden tulee olla sisällöllisesti ja kielellisesti rinnasteisia ja yhteydessä tasapainoiseen jäsentelyyn. Otsikot ovat yleensä substantiivisia ilmaisuja, eivät täydellisiä lauseita. Liikaa lennokkuutta ('Suunnittelusta toteutukseen') ja kysymyksiä tulee välttää.

6.2 Tiivistelmä

Tiivistelmä on ensisijassa kirjoitelman `mainos', joka esitetään kirjoitelmasta erillisenä esim. tiivistelmäjulkaisuissa. Se tiedottaa kiireiselle lukijalle kirjoitelman oleellisen sisällön ja auttaa lukijaa päättämään, haluaako hän lukea myös koko artikkelin tai silmäillä sen osia. Tiivistelmä liitetään myös varsinaiseen kirjoitelmaan, mutta ennen sen alkua heti otsikon jälkeen.

Tiivistelmän tulee olla lyhyt (korkeintaan 200 sanaa, yleensä yksi kappale) ja sisältää artikkelin keskeinen sisältö. Lukijaa kiinnostaa, mistä lähtökohdista (ympäristö) lähtien on tutkittu, mitä on tutkittu (ongelma), miten on tutkittu (menetelmät) ja mitä tuloksia on saatu (uutuus). Tiivistelmä ei ole aihepiirin yleiskuvaus. Se ei sisällä johdatteluja, määritelmiä ja uusia käsitteitä, ei viittauksia toisiin kirjoituksiin. Tiivistelmässä ei ole mitään sellaista, jota ei löytyisi myös itse artikkelista, jota se kuvaa. Tiivistelmä pitää voida ymmärtää ilman itse artikkelin käsilläoloa.

Tuloksia selostavaa tiivistelmää kutsutaan informatiiviseksi tiivistelmäksi. Katsaustyyppisen artikkelin tai oppikirjamaisen teoksen tiivistelmän laatiminen voi tuottaa vaikeuksia. Tällöin voidaan käyttää myös ns. indikatiivista tiivistelmää, joka muistuttaa sisällysluettelon laajennusta ja ilmoittaa vain kirjoituksessa käsiteltävät asiat. Tyypillisiä indikatiivisia verbejä ovat kertoa, esitellä, kuvata, tarkastella. Näitä tulisi siis välttää informatiivisessa tiivistelmässä.

Tiivistelmässä kerrotaan havainnot, tulokset ja johtopäätökset ilman turhia sanoja ja arvoasetelmia käyttäen kuitenkin kokonaisia virkkeitä. Johdattelut, perustelut ja todistelut jätetään pois. Lukija ei välttämättä ymmärrä tiivistelmää, ellei hän tunne artikkelin aihepiiriä. Sille ei aina voi mitään.

Tiivistelmään liittyy aina edellä selostetun varsinaisen tiivistelmätekstin lisäksi määrämuotoista muuta informaatiota artikkelista, jota tiivistelmä kuvaa.

Tiivistelmä alkaa kirjoitelman täydellisillä bibliografisilla tiedoilla, joita ovat tekijoiden nimet, työn nimi ja julkaisutiedot. Tämän jälkeen seuraa tiivistelmän runko. Joskus se on käännetty useammalle eri kielelle. Eri kieliset tiivistelmät ovat joskus perusteellisempia yhteenvetoja kuin varsinainen kirjoitelman kielellä laadittu tiivistelmä. Tällöin niiden paikka olisi itse työn loppuosassa. Runko-osan lopussa on vielä luokittelutietoja ja sisältöä kuvaavia avainsanoja. Ne ilmoitetaan yleensä julkaisukanavan käyttämän standardin mukaisesti. Avainsanojen ja lukittelutermien perusteella mahdollisen lukijan tulisi löytää kiinnostavat kirjoitukset. Liian yleisiä ja laaja-alaisia termejä tulee välttää, samoin harvinaisia ja liian erikoisia.

Tiivistelmä on laadittava vasta, kun kirjoitelma on aivan valmis. Tiivistelmän tulee vastata kirjoitelman lopullista sisältöä.

Opinnäytetöitä varten on erillinen tiivistelmäsivu (lomake), joka voidaan julkaista myös erillisenä. Katso myös Opinnäytetyön ulkoasun mallia.

6.3 Alkusanat

Yleensä erillisiä esipuheita ei tarvita. Joskus alussa voi olla ulkopuolisen kirjoittajan tekemä esittely työn synnystä ja tekijöistä. Alkusanoissa esitellään työn tarkoitusta, syntyvaiheita, mahdollisia rajoituksia, rahoitusta, taustaorganisaatioita jne. Sietää harkita, haluaako lukija todella lukea näitä tietoja. Alkusanoissa voidaan myös ilmaista kiitokset työssä avustaneille tutkijoille, apuhenkilökunnalle, laitoksille, rahoittajille jne. Yhteisjulkaisussa voidaan kertoa eri tekijöiden osuudet ja osallistuminen työhön.

6.4 Sisällysluettelo

Sisällysluettelo laaditaan viimeksi juuri ennen tiivistelmän tekoa. Se luetteloi työn kaikki otsikot ja niiden alkamissivut. Aivan lyhyissä kirjoitelmissa ei tarvita sisällysletteloa. Sisällysluetteloon otetaan mukaan vain sisällysluettelon jälkeiset kirjoitelman osat. Sivunumerointikin alkaa vasta sisäällysluettelon jälkeisestä sivusta. Kansilehti ja tiivistelmäsivu sekä mahdollinen esipuhe numeroidaan erikseen esimerkiksi roomalaisilla numeroilla. Kansilehti voidaan jättää myös numeroimatta. Myös liitteet mainitaan sisällysluettelossa. Liitteistä on ilmoitettava niiden otsikko ja sivumäärä. Sisällysluettelon lopussa voi olla myös erilliset luettelot työssä esiintyvistä kuvista ja taulukoista.

6.5 Lyhenteiden ja merkintöjen selostukset

Laajoihin töihin, joissa esiintyy paljon monenlaisia merkintöjä, suureita ja yksiköitä ja lyhenteitä voidaan laatia hakemiston tapainen luettelo käytetyistä merkinnöistä ja niiden selitykset tai viittaukset itse tekstiin, kohtaan, jossa määritelmä on annettu. Selitykset voi liittää myös hakemiston yhteyteen työn loppuun.

6.6 Johdanto

Johdanto virittää lukijan kirjoittajan kanssa samalle aaltopituudelle. Se johdattaa lukijan aihepiiriin ja käsitteistöön ja palauttaa muistiin tarvittavia esitietoja. Samalla esitetään työn tavoitteet ja ongelmat, joidin sisältö tarjoaa ratkaisun. Tuloksia voidaan myös valottaa. Itse työn juonta voidaan selostaa erityisesti, jos se ei selviä suoraan sisällysluettelosta. Suoranaista sisällysluettelon selostamista tulisi välttää. Tästä aiheesta on olemssa eriäviäkin mielipiteitä.

Johdannossa kerrotaan lyhyesti ja tiiviisti mahdollisesti lähteisiin viitaten lähtökohdat, historiaa, taustaa, aikaisemmin tunnetut, lukemisen kannalta keskeiset asiat ongelmakentästä. Rajataan tutkimusalue, kerrotaan ongelma ja asetetaan tavoiotteet. Kyseessä ei ole irrallinen yleiskatsaus vaan tarpeellisten esitietojen kokoelma itse työn ymmärtämisen helpottamiseksi.

Johdantoa ei yleensä jaeta alilukuihin. Jos johdattelevaa materiaalia tarvitaan paljon, esimerkiksi käsitteistön määrittelyä ja teorian kertausta, se kannattaa erottaa omaksi luvukseen johdannon jälkeen ja varustaa sisältöä kuvaavalla otsikolla. Myös johdannolle voisi harkita sen sisältöä kuvaavaa otsikkoa (taustaa, probleema, historiaa) pelkän johdanto-sanan asemesta.

Johdanto kannatta kirjoittaa sekä aivan alussa että viimeistellen työn ollessa valmistumisvaiheessa. Johdanto liikkuu yleisemmällä tasolla kuin muu kirjoitelma. Lukijahan ei vielä ole tutustunut varsinaiseen asiaa. On edettävä tutuista uusiin ja yleisistä erityisiin. Alitusta ei kuitenkaan kannata viedä turhan kauaksi asiasta. Lukijahan on jo tutustunut otsikkoon, tiivistelmään ja sisällysluetteloon. Lukijaa ei pidä aliarvioida.

Esimerkki johdantoon kuuluvista asioista

aihe: Liitosoperaation toteutustavat

  1. tietokantahaku käyttäjän kannalta, toteutuksen kannalta
    • tiedot yhdessä tai useammassa taulussa
    • on muutamia alkeisoperaatioita (mm.. liitos)
  2. liitosoperaation vaikeus (vaativuus)
    • monta taulua ...
  3. lyhyesti
    • erilaisista ratkaisutavoista (ei hakemistoja, hakemistot, ...)
    • eri toteutustapojen aikavaativuudesta (suuruusluokat => merkittävä ongelma)
  4. kirjoituksen osien esittely (ellei jo kohdassa 3)

6.7 Kirjoituksen varsinainen sisältö (käsittely)

Lähtökohtana on jäsentely. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Looginen eteneminen on tärkeätä. Tekstin tulee välittää sanoma lukijalle mahdollisimman helpolla tavalla. Lukija ei ehkä halua lukea kaikkea. Ohitettavat kohdat kannatta sijoittaa siten, että lukija huomaa, mitä voi aluksi ohittaa. Kirjoituksen eri osilla voi olla eri viestejä, jotka on tarkoitettu erilaisille lukijoille.

Lukijalle tulee kertoa kaikki, mikä on välttämätöntä asian ymmärtämiseksi. On pidettävä mielessä, mikä on tekstin sanoma: tutkimustulos, menetelmän selvitys, arviointi ja vertailu, kokonaiskuva. Lukijan tulee voida kontrolloida sanoman sisältö.

Esim. tutkimustuloksen yhteydessä selvitetään

- tutkimuksen lähtöoletukset, -tilanne
- mistä tutkimusmateriaali on peräisin
- mitä menetelmiä on käytetty
- mitkä ovat tekniset koejärjestelyt
- mitkä ovat havaitut puutteet ja heikkoudet.

Tietoja voidaan tiivistää ja havainnollistaa käyttämällä kuvia, taulukoita, yms. keinoja. Niiden keskeisiin piirteisiin voidaan viitata tekstissä. Kuvista ja taulukoista selvästi näkyviä asioita ei enää selosteta sanoin.

Lukijan tehtäväksi ei pidä jättää liian vaativia päättelyitä, vertailuja tai arviointeja.

Kirjoituksen sisältöä voi testata seuraavilla kysymyksillä. Ne perustuvat teokseen: Tella & Lavonen, Tutkielma - oppimisen oiva osoitus. HY/OKL 1994.

Kysymysten avulla voit varmistua olennaisen sisällön löytämisen.

1. Luonnehdi kirjoituksen (tutkimuksen) tyyppiä.
2. Mikä on kirjoituksen kohde?
3. Mitä muita tutkimuksia tunnet samalta alalta?
4. Selviääkö, mitkä ovat tutkimuksen taustateoriat?
5. Mitkä ovat kirjoituksen keskeiset käsitteet? Kuinka ne on määritelty?
6. Mitä ongelmaa (alaongelmia) kirjoituksessa käsitellään?
7. Kuinka tutkimusaineisto on kerätty?
8. Kuinka kerätty tieto on analysoitu?
9. Mikä on tutkimuksessa käytetty menetelmä?
10. Kuinka tulosten luotettavuutta on tarkasteltu?
11. Kuinka tutkimuksen päätulokset on raportoitu? Mikä on keskeisin tulos? Erottuuko se?
12. Onko kirjoittajan oma kriittinen näkökulma esillä?
13. Esitetäänkö tuloksiin perustuvia johtopäätöksiä tai suosituksia? Millaisia?

6.8 Yhteenveto

Yhteeenvedolla voi olla erilaisia tavoitteita. Se on kertaus tekstin lukeneelle. Ei kuitenkaan ole järkevää toistaa suoraan samaa, joka on jo sanottu tiivistelmässä ja sisällysluettelossa ja ehkä johdannossakin. Jotain uutuusarvoa lukijalle on tarjottava.

Toisaalta yhteenveto on tarkoitettu tärkeintä sisältöä etsivälle, mutta kiireiselle lukijalle.

Kokoa työn tärkein sisältö ja painota se oman näkemyksesi mukaan. Uutta on silloin oma näkemys ja painotus, joka ei suoranaisesti ole tullut esille aikaisemmin.

Mukana voi olla esitetyn arviointia (ellei tätä varten omaa lukua) ja mahdollisia tulevaisuudennäkymiä, kuten jatkotutkimuskohteita ja tulevan kehityksen ennustuksia. Älä arastele kertoa omista saavutuksistasi. Ellet itse pidä työtäsi tärkeänä, kuka sitten? Ylisanoja tulee luonnollisesti välttää.

Yhteenvetoa suunnitellessasi vertaa toisiinsa työsi tiivistelmää, johdantoa ja yhteenvedon luonnostasi. Sopivatko niiden antamat käsitykset yhteen?

6.9 Kiitokset

Esitetään lyhyesti oleelliset kiitokset. Ei turhia kumarteluja eri suuntiin.

6.10 Huomautukset

Harkitse onko tämä kohta todella tarpeen.

6.11 Lähdeluettelo

Lähdeluettelon tarkoitus on antaa lukijalle mahdollisuus tarkistaa työhön lainatut tiedot alkuperäislähteistä. Lähdeluettelossa mainitaan kaikki työt, joihin tekstissä on viitattu (ja vain ne). Luettelossa mainituista lähdedokumenteista kerrotaan niiden bibliografiset tiedot yhdenmukaisella tavalla niin tarkasti, että lukija voi ne ymmärtää ja niiden avulla etsiä käsiinsä varsinaisen dokumentin. Bibliografiset tiedot tulee tarkistaa käsillä olevasta lähteestä. Yleisperiaatteena tulee pitää sitä, että kirjoittaja on todella itse nähnyt lähteen, johon hän viittaa.

Erillistä kirjallisuusluetteloa eli bibliografiaa ei yleensä käytetä eikä tarvita. Sellainen voi olla paikallaan katsausartikkelin yhteydessä. Tällöin työn lähdeluettelo on pidettävä erillään yleisemmästä alan kirjallisuutta käsittelevästä luettelosta.

Lähdeluetteloa varten liitetään jokaiseen lähteeseen käyttökelpoinen tunniste. Se voi olla juokseva numero, jota useat lehdet edellyttävät. Lukijan kannalta mukavampi on muistamista helpottava mnemoninen lyhenne. Se voidaan muodostaa tekijöiden sukunimien alkukirjaimista ja vuosiluvusta. Tieteellisen kirjoittamisen kurssilla käytetään kurssin ulkoasuohjeen mukaista suositusta. Tunnistetta käytettän tekstissä lähteeseen viitattaessa. Lähdeluettelosta löytyvät tarkat lähdetidot. Näin vältytään niiden liittämisestä itse tekstiin ja toistamisesta siellä.

Lähdeluettelo laaditaan tunnisteiden mukaiseen järjestykseen. Numerot tulevat numerojärjestykseen. Numerot otetaan käyttöön joko viittausjärjestyksessä tai järjestäen ensin lähteet tekijöiden nimen tai vastaavan pääsanan mukaiseen aakkosjärjestykseen. Mnemoniset lyhenteet voidaan järjestää aakkosjärjestykseen. Joskus näkee myös pääsanan mukaisia luetteloita, joissa mnemoniset lyhenteet eivät ole aivan aakkosjärjestyksessä. Pääasia on lukijan työn helppous.

Esimerkki lähdeluettelon järjestyksestä

Nie89a
Nielsen, J., Introduction to . . .
Nie89b
Nielsen, J., Methods of . . .
Nie90
Nielsen, J., Algorithmic . . .
Nie93
Nielsen, J., . . .
NiA91
Nielsen, J., Ahlblad, T., . . .
NiM90a
Nielsen, J., Mack, R.L., Teaching user interface design ...
NiM90b
Nielsen, J., Mack, R.L., Usability Inspection Methods.
NMH88
Nielsen, J., Mack, R.L., Helms, H.-J., Advances in ...

Lukijan kannalta riittävät bibliografiset tiedot ovat

- tekijätiedot (henkilönimet, toimittajat tms.)
- julkaisun tai artikkelin nimi
- julkaisupaikan tiedot
- sivunumerot ellei lähteenä ole koko julkaisu.

Julkaisupaikan tiedot riippuvat julkaisun luonteesta.

Kirjasta annetaan kustantaja, paikka ja vuosi,

lehtiartikkelista ilmoitetaan lehden nimi, vuosikerta (volyymi), numero, vuosi,

artikkelikokoelmassa (esim. konferenssijulkaisussa) ilmestyneestä artikkelista ilmoitetaan kokoelman nimi ja toimittaja, kustantaja, paikka ja vuosi tai konferenssin nimi, järjestäjä, paikka ja aika,

raportista julkaisusarja, raportin numero, paikka ja vuosi.

Bibliografisten tietojen täsmällinen 'syntaksi' vaihtelee. Jokaisella julkaisukanavalla on oma käytäntönsä. Valittua ratkaisua tulee noudattaa johdonmukaisesti. Tieteellisen kirjoittamisen kurssilla noudatetaan Opinnäytetyön ulkoasun mallia.

6.12 Hakemisto

Hyvä asia- ja mahdollisesti henkilö- ja paikkakunta- ym. hakemisto on välttämätön laajoissa töissä. Tutkimusselostuksisssa ja lyhyissä artikkeleissa se ei ole välttämätön. Hakemistoon voidaan liittää myös merkintöjen ja lyhennysten selostuksia.

6.13 Liitteet

Liitteet numeroidaan ja otsikoidaan: Liite 3. Suorituskykymittauksen tulosaineisto

Liitteen sivut numeroidaan kukin liite erikseen. Esim. Liite 3 - 1, Liite 3 - 2, ...

Jos on mahdollista, että liite joutuu erilleen varsinaisesta työstä, on paikallaan mainita liitteen otsikon yhteydessä myös työ, jonka liitteestä on kyse. Tällaisia tapauksia varten on hyvä tapa ilmaista sisällysluettelossa liitteen otsikon lisäksi sen kokonaissivumäärä.

7 Lähdeviitteiden käyttö

Lainattaessa toisten tuloksia oman kirjoitelman osana on otettava huomioon tekijöiden oikeudet työhönsä. Näitä ovat taloudelliset oikeudet, kopiointioikeus ja oikeus saada nimensä mainituksi työn yhteydessä (prioriteettioikeus uuteen ideaan). Näistä seuraa mm., että kopiointi on sallittua vain yksityiskäyttöön. Jos työstä lainataan olennaista sisältöä (tai suora sitaatti), alkuperäinen tekijä on mainittava.

Teknisesti lainaus toteutetaan liittämällä lainattuun kohtaan hakasulkeisiin lähdeviite eli lyhenne, joka viittaa kirjoitelman lopussa olevaan lähdeluetteloon ja sen kautta asianomaiseen alkuperäislähteeseen.

Lähdeviitteiden tarkoitus on erottaa toisilta lainattu ja oma panos ja kertoa, mistä lukija voi löytää lisätietoa asiasta nimeämällä tiedon alkuperäinen esiintymispaikka. Lähdeviitteen sijainnilla ja esitystavalla ilmaistaan, mikä tieto on peräisin lähteestä. Yleensä lähdeviite sijoitetaan heti lainatun asian jälkeen virkeen sisään. Esimerkiksi:

Tähän tarkoitukseen sopiva kieli on esimerkiksi Xlang [Aut85], jonka käytöstä on myös julkaistuja kokemuksia [Tek88, s. 123].

Lähtien jo 1970-luvulla tunnetusta periaatteesta [XYZ78] tekijät ovat onnistuneet johtamaan useita vaihtoehtoja ...

Suora sitaatti (sanatarkka lainaus tai suomennos) esitetään lainausmerkeissä.

Kuvaa, taulukkoa tms. lainattaessa lähdeviite merkitään ainakin kuvan tai taulukon otsikon loppuun.

Jos lainattu asiakokonaisuus on laaja (esim. kokonainen kappale perustuu lähteeseen), tämä on sanottava tekstissä suoraan (jo jakson alussa).

Lähdeviitettä on tarvittaessa tarkennettava, jotta lukija löytäisi tiedon ilman kohtuutonta vaivaa. Jos lähde on laaja tai lainaus vain pieni detalji, käytä viitteen yhteydessä sivunumeroa, kuten edellä esimerkissä [Tek88, s. 123].

Alaviittteitä ei yleensä käytetä tietojenkäsittelytieteessä. Lähdeviittauksiin niitä ei käytetä koskaan. Sisältöä täydentävät huomautuksetkin on paras liittää itse tekstiin. Jos ne ovat epäoleellisia, ei niitä tarvita alaviitteinäkään.

Erikoistapauksia

Kokoomateos, jonka useat artikkelit ovat lähteinä. Artikkelit merkitään normaaliin tapaan kukin erikseen lähdeluetteloon. Koska kussakin bibliografisessa tiedossa toistuu maininta samasta kokoomateoksesta, se voidaan ottaa lähdeluetteloon myös erillisenä omalla lyhenteellä varustettuna, esim. ABC90. Tällöin artikkeleiden bibliografisissa tiedoissa voidaan viitata tähän muodossa 'Teoksessa [ABC90], 123-145'. Näin vältytään pitkien kokoomateostietojen toistamiselta jokaisen artikkelin yhteydessä.

Kokoomateos, jossa on sekä uusia osia että aiemmin julkaistuja artikkeleita. Esim.

Baecker & Buxton: Readings in Human-Computer Interaction sisältää mm.luvut

1. Introduction

1
2. A Historical and intellectual perspective
11
3. The Socio/political environment
55
Information technology and ... work
61
Boddy & Buchanan

Power, politics and MIS implementation
68
Markus

Issues and approaches to ... (excerpt)

Klein & Hirscheim

. . .

Periaatteena on viitata alkuperäiseen julkaisupaikkaan, jos artikkeli on toistettu kokoomateoksessa. Kokoomateoksessa oleviin uusiin lukuihin (esim. toimittajien kirjoittamiin) viitataan kirjaamalla lähdeluetteloon koko teos kuten kirja ja lisäämällä lähdeviittaukseen ao. luku tai sivut: [BaB87, Ch. 3] tai [BaB87, s. 11].

"Epävirallisiin" lähteisiin viittaaminen

Keskustelut, haastattelut:

Nik94
Niku, N., yksityinen keskustelu 20.9.1994.
Sähköpostiviesti (HARVOIN tarpeen):
Smi94a
Smith, J. (U. of Florida), sähköpostiviesti, 18.8.1994.
Uutisryhmä (HARVOIN tarpeen):
Smi94b
Smith, J., uutisryhmässä comp.lang.ada 16.8.1994
Tiedostona saatu dokumentti: jos myös julkaistu, käytetään viittausta tavanomaiseen julkaisuun; muutoin ilmaistaan täsmälliset saantitiedot:
Ber93
Berners-Lee, T., Hypertext transfer protocol. ftp://info.cern.ch/pub/www/doc/ur16.ps
vastaavasti http:// ...


Julkaisematon raportti:
Nik92
Niku, N., ABC-menetelmän periaate. Julkaisematon käsikirjoitus, 1992.

Yleensä voidaan soveltuvin osin noudattaa painettuja lähteitä koskevia ohjeita. Lähteen olisi oltava lukijan saavutettavissa. Kovin yksityisen lähteen käyttö on paikallaan lähinnä, jos halutaan antaa tunnustus ajatuksen keksimisestä muulle henkilölle, joka ei vielä ole julkistanut ideaansa. Tällöin on myös varmistauduttava siitä, että ao. henkilö sallii ajatuksen julkaisemisen.

Lähdeviitteiden merkinnän virheitä ja ongelmia

Lähdeviitteen sijoittaminen tekstiin: Ei otsikoihin. Ei virkkeen ulkopuolelle. Koko kappaletta koskeva viittaus ilmaistaan luontevasti tekstin sisällä. Seuraava käsittely pohjautuu Virtasen oppikirjaan [Vir34, luvut 3-5].

Kuitenkin kuvan ja taulukon lähde kuvan ja taulukon otsikon loppuun.

Viittauksen tarkkuus: Julkaisun on löydyttävä ilmoitetusta paikasta. Tämä vaatimus on ehdoton. Hyvä tapa vaatii viittaamaan vain itse nähtyihin lähteisiin.

Laajoihin lähteisiin viitatessa on hyvä yksilöidä paikka esim. sivunumeron avulla.

Lähdeviite on teknisesti lauseessa suluissa olevana sivuhuomautuksena, joka ei osallistu varsinaiseen lauseen muodostukseen lauseenjäsenenä. Ei siis [Vir34]:n mukaan ... , vaan Virtasen [Vir34] mukaan ... . Sijoittelu on yleensä oikea, jos se läpäisee ääneenlukutestin. Siinä hakasissa oleva viite korvataan lauseen keskellä olevalla sivuhuomautuksella 'katso tätä lähdettä'. Virkkeen tulee olla mielekäs, vaikka hakaslauseke jätettäisiin kokonaan pois.

Merkinnöissä on noudatettava yhdenmukaisuutta. Lainattaessa tietoja eri lähteistä tahtovat erilaiset merkintätavat sekoittua.

Sekaannusten välttämiseksi ja kaikkien viittausten saamiseksi alusta lähtien mukaan on parasta merkitä lähdeviittaukset tekstiin jo luonnosvaiheessa.

Paluu kotisivulle: Tieteellisen kirjoittamisen kurssi sl 1999
Päivitti
Matti Mäkelä
http://www.cs.Helsinki.FI/~mamakela/kirjlaat.html
 
Palaute laitokselle | Tiedekunnan etusivulle | Yliopiston etusivulle