Rautatientori. Järnvägstorget. Central Railway Station. Nojaan pääni ikkunaan ja seuraan sen läpi metron tyhjenemistä tahaton lobotomiapotilaan ilme kasvoillani. Ihmiset kohisevat virtana rullaportaiden yläjuoksuun. Mielessäni näen tuon virran hajaantuvan Kompassilla puroiksi ja edelleen noroiksi pitkin Asematunnelia ja Helsingin keskustaa, jokainen yksittäinen ihminen oman päämääränsä tai päämäärättömyytensä ajamana. Harva noro koskaan kulkee Kamppiin tai Ruoholahteen. "Pääteasema. Pyydämme matkustajia poistumaan junasta", huokaa kuulutuksen hento kyborginaisääni. Tottelen ja astelen ruoholahtimaisesti kaikuvan laiturin halki, taas sisälle uuteen, lähtövalmiuttaan sihahtelevaan metroon. Ovet sulkeutuvat takanani. Istahdan muovipenkille samalla venytellen ja pian metro lähtee liikkeelle nousevien intonaatioiden saattelemana. Urea pistelee nenässä. Metroihin kuseksiminen on muoti-ilmiö, joka ei suostu kuolemaan. Rautatientorilla taas ja vaununtäysi ihmisiä ryöpsähtää sisään. Tuntuu kuin samat, juuri hetki sitten junasta poistuneet ihmiset palaisivat takaisin. Ne tuntuvat asettuvan tarkalleen samoille paikoille kuin aiemmin. Kuin virta ei olisikaan jaksanut pitkää nousua, vaan olisi luovuttanut, väsynyt kesken, päättänyt palata voitettuna takaisin alkulähteilleen. Paljon ihmisiä, ei Kaisaa. Haalea valo tulvii metroon, kuorruttuu kasvoille ja oransseille muovisisusteille. Sörnäisen lohduton teollisuusalue punatiilisine rakennuksineen ja romuisine katuineen tervehtii vaiti ulkoilmaan syöksynyttä metroa. Kulosaaren sillalla juna keinahtelee tuulen ja taivastakin harmaamman aallokon hyräilemien mykkien melodioiden tahdissa, kuin niitä ymmärtäen. Viekö metro minut Mellunmäkeen vai Vuosaareen, se jää yllätykseksi. En katsonut. Tai jos katsoin, ehti se vilkaisu jo upota päässäni kalastamattomiin, lukemattomien tämänkaltaisten metromatkojen vivahteettomaan rämeikköön. "Itäkeskus. Östra Centrum. Tämä juna jatkaa Mellunmäkeen. Tåget fortsätter till Mellungsbacka." Osaan kuulutukset ulkoa unissanikin, ja kyborginaisen kanssa kuorossa kuuluttamista hankalammaksi tavoitteeksi onkin osoittautunut pitää huulet kiinni toisissaan. Joku läähättää hengästystään pois, joku rapistelee eväitään. Puheensorinaa värittävät kännykkä-äänet ovat tavanomaisia, typeriä tai kumpaakin. Myllypuro ja Kontula, matkustajat vaihtuvat. Sade sivaltelee hentoja viiruja ikkunoihin. Mellunmäessä juna tyhjenee kokonaan ja jää lepäämään paikoilleen. Täyttyy hiljalleen taas. Vaihdan paikkaa, jotta istuisin kasvot menosuuntaan. Aseman kookkaat mainosjulisteet ovat kuin tapettia: niiden huonous on lakannut häiritsemästä; mieli rekisteröi ne kunnolla vasta niiden taas vaihduttua uusiin. Piipitys varoittaa ovien kiinniloksahtamisesta ja juna pyrähtää matkaan, takaisin kohti Ruoholahtea. Olen tehnyt tätä jo pitkään. Matkustanut metrolla sattumanvaraisesti Vuosaareen, Ruoholahteen, Mellunmäkeen ja takaisin, etsinyt turhaan Kaisaa. Tai pikemminkin toivonut jälleen törmääväni häneen. Näin hänet silloin Kaisaniemen aseman rullaportaissa. Oli myöhä, viimeiset metrot. Seisoin juuri hänen takanaan. Rullaporrastunnelin tuulettimet hyrisivät meidän vajotessamme tasaisesti syvemmälle maan alle. Hänen reppunsa vetoketjusta roikkui pieni, hellyyttävä pehmokirahvi, ja jo hänen takaraivostaan tiesin hänen olevan maailman kaunein tyttö. Hänen nimensä olisi Kaisa. Laiturilla menin hänen viereensä ja annoin katseeni lukkiutua hänen kasvoihinsa, hänen säkenöivän kauniisiin kasvoihinsa. Ne kasvot olivat kirkkaat siinä määrin kuin jäätävässä yössä siintävä komeetta on, ja universumi näytti kieppuvan hänen ympärillään. Seurasin hänen liikkeitään, niiden taivaallisia ratoja, pään kääntymistä ja painon vaihtumista jalalta toiselle. Ja minusta tuntui kuin hänen pieninkin eleensä olisi ollut kyllin voimakas paiskaamaan minut taaksepäin, kaatamaan minut selälleni. Vereni sykki kuin bassoaallot olisivat virranneet lävitseni, ruumiini oli kuin maanjäristyksen jäljiltä. "Mikä sun nimi on?" Pakotin värisevät sanat ulos sisältäni, kulkiessaan ne repivät äänihuuliani, jättivät vatsan alle polttavan tyhjiön. Jäivät kaikumaan aseman seinämistä. Tyttö pysyi hiljaa, ei reagoinut. Silmät vuorottelivat metrokartan ja valotaulun välillä. "Kaisa?" Ohikiitäväksi hetkeksi hän käänsi hohtavan katseensa minuun ja tunsin hajoavani, pyyhkiytyväni atomeiksi, kantautuvani pois metrotunnelin läpivedon mukana. Autio metro saapui miukuen ja sihahdellen. Astuimme kyytiin, minä vavisevin jaloin. Istuuduin ikkunapaikalle, Kaisa jäi seisomaan matkan päähän. Piti tangosta kiinni. Kumahdus ja liukuovet sulkeutuivat, metro kiihdytti sulavasti liikkeelle. Koko matkan katselin häntä, hän ei katsonut minun suuntaani kertaakaan. Junan saavuttua Vuosaareen havahduin tajuamaan, että Kaisa oli poissa. Muistini ei koskaan enää ylettänyt kurkottamaan, miltä hän näytti. Hohtiko hänen hiustensa kruunu loisteputkien valossa kultana vaiko hiilenmustana, kantoivatko hänen hauraiden kättensä kosmiset liikkeet hehkuvaa Marlboroa. Rajasivatko hänen haikeita silmiään mustat kajaaliviivat vaiko silmälasien sangat. Kimaltelivatko hänen kyntensä tähtimaalista. Mutta yhtä varmasti kuin tunnistin hänet silloin, tunnistaisin hänet taas. Repusta riippuvasta pehmokirahvista. Huokaan ja avaan silmäni. Metro on Hakaniemessä. Seuraavana Kaisaniemi, Kajsaniemi. Nousen ja pujottelen ihmisten lomasta oville. Söisin Porthanian opiskelijaruokalassa, täksi päiväksi on pilvipeitteen lisäksi luvattu falafelpalloja basmatiriisillä. Assosioin vellovan ihmismassan auttamattomasti muurahaisyhdyskuntaan. Samanaikaisesti laiturin toiselle puolelle pysähtyy vastakkaiseen suuntaan kulkeva metro ja tungos on täydellinen. Vaan muurahaisihmisten seasta - täysin arvaamatta ja yllättäen, kuin kynttilänliekkinä pimeydessä - hohtaa repusta roikkuva, heiluva kirahvi. "Kaisa!" huudan mitään muuta ajattelematta, syöksyn kehomeren lävitse. Ihmiset tuhahtelevat ärsyyntyneesti, olkapäät puskevat minusta ilmaa ulos, heikottaa. "Kaisa!" karjun keuhkojeni mitalla. Tyttö katsoo suuntaani häkellyksen peittämillä kasvoillaan, mutta pois taas. Hän ei näytä tutulta. Nimetön kyynärpää osuu terävästi ohimooni, tajuntani kaikkoaa, ja vajoan polvilleni laiturin kylmälle laatoitukselle. "Kaisa?" Unisesta pimeydestä, jomottavan päänsäryn läpi tunnen pehmeän käden poskellani. Sen suloinen lämpö lievittää säikeinä kehossani kulkevaa kipua. Keskitän voimani ja taistellen kampean silmäni auki, nähdäkseni hänen kasvonsa. Ja siinä ne ovat, edessäni. Ystävälliset, lämpimät. Valkeiden, hiukan rasvaisten hiusten kehystämät. Meikkaamattomat. Suu hymyilee vaimeasti. Harmaansiniset silmät katsovat minuun. Istun lattialla selkä lasia vasten. Laituri on tyhjentynyt. "Hyvä, ettei sun käynyt kuinkaan", Kaisa sanoo ja siirtää kätensä syliinsä. "Kaisa?" toistan epäuskoisena. Pitelen ohimoani, mutta särkeviä silmiäni en voi sulkea. Katson Kaisaan kysyvästi. "Ei ihan." Tyttö hymähtää ystävällisesti. "Kuule, mä tästä menen. Jäin vaan varmistamaan, että sulla on kaikki okei." Hän nousee ja kävelee rullaportaille, antaa niiden kantaa itsensä ylös kohti maanpintaa. Kivun läpi onnellisuus tulvii minuun, kipinöi ja tanssii minussa, kehoni jokaisessa murusessa. Se täyttää minut ja vuotaa ylikin, läikkyy minusta. Se saa kaiken näyttämään ja tuntumaan kauniilta, ja kaunista kaikki onkin; se saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta. Kaikkien näiden metroissa vietettyjen päivien arvoiselta. Rullaportaista Kaisa katsoo taakseen, hymyilee, vilkuttaa ennen tunneliin katoamista. Mutta hänen selässään ei ole reppua, ei kirahvilelua. Vilkutan ontuvasti takaisin. "Nähdään taas, Kaisa", kuiskaan autiolle metrolaiturille.