Bussi ajoi ulos Helsingin rakennusten sumasta. Lapinlahden sillalta näkyi iltaruskossa säkenöivä vesi ja taivaalla hiljaiset pilvet. Satu katseli oranssia taivaanrantaa ja metsien varjoja. Häntä jännitti. Hän oli matkalla Tapiolaan, Espoon laihduttajaseuran ensimmäiselle jumppatunnille. Siinäkin seurassa hän oli lihavimpien joukossa. Hänen uudet tuttavansa sieltä olivat painostaneet hänet ilmoittautumaan kurssille - siellä kuulemma ihan oikeasti laihtuu. Satu ei juurikaan ollut liikunnan ystävä, mutta toivottavasti kurssi olisi vaivan arvoinen ja maineensa veroinen. Satu puristi trikoot ja pyyhkeen sisältävän reppunsa tiukemmin syliään vasten. Tapiolan keskus. Satu jäi bussista ja käveli laatikonmuotoisten rakennusten välissä hämärästi valaistuja katuja. Pakkastuuli pisteli poskia. Lopulta löytyivät portaat alas liikuntatiloihin. Sisältä kumpusi jumppamusiikin jytke. Satu kulki ahtaita valkoisia käytäviä ja löysi naisten pukuhuoneeseen, jossa häntä tervehtivät laihduttajaryhmästä tutut, iloiset kasvot. Satua helpotti. Heidän kanssaan olisi mukava jumpata, vaikka Satu ei vielä muistanutkaan heidän nimiään. Satu ehti hyvin; vielä vartti tunnin alkuun. Hän riisui päälivaatteensa epävarmasti ja hitaasti. Salista kuului taputuksia - edeltävä jumppatunti varmaankin päättyi juuri. Pian pukuhuoneeseen saapui ihmisiä, hikeään pyyhkien ja hehkuvan oloisina. Monet heistä riisuutuivat ripeästi ja kipaisivat suihkuhuoneeseen. Satu ihmetteli heidän rohkeuttaan. Tosin kauniimpana oli varmasti helpompaa olla rohkea. Satu yritti saada itsensä vaihtamaan vaatteet loppuun asti, mutta ei se onnistunut. Hän pyöri paikallaan aikansa, otti sitten trikoonsa, meni vessaan ja lukitsi oven. Siellä hän saattoi rauhassa riisuutua. Vielä viisi minuuttia. Satu astui jumppasaliin, jossa oli lisää iloisia kasvoja. Hän hymyili takaisin. Salin reunalla oli paljon erilaisia lihaskuntolaitteita. Ne näyttivät monimutkaisilta käyttää. Nurkassa oli myös vaaka, jota Satu nyt ei ainakaan kehtaisi koettaa. Muut näyttivät innokkaasti venyttelevän ja lämmittelevän jo, joten Satukin otti venyttelykepin ja yritti tehdä samoja liikkeitä. Ne eivät tuntuneet auttavan, ja trikootkin kiristivät. Ohjaaja saapui saliin. Hän oli ryhdikäs, helakka ja energinen nuori nainen. Hiukset siististi poninhännällä ja kuin syntynyt noihin tyylikkäisiin hikipantoihin ja liikuntakenkiin. Ohjaaja tervehti ryhmää taputtamalla pari kertaa käsiään yhteen, esitteli itsensä lyhyesti ja laittoi musiikin soimaan. Pieni, päätäväinen rytmi alkoi kuulua kaiuttimista. Sen tahtiin ohjaaja marssi paikallaan salin edessä. Ryhmä seurasi esimerkkiä. Satu päätti jäädä takariviin. Parempaakaan paikkaa ei ollut; peilin kautta kaikki näkivät toisensa. Paikallaanmarssi kiihtyi. Otettiin isoja askelia taakse ja eteen ja nostettiin polvea korkealle. Sitten sivuaskelia ja kädet yhteen läps. Satu sekosi askelissa ja nuolaisi hikipisaran huuliltaan. Sivulle sivulle viereen kädet, jalkaa taakse ja taivuutus. Vatsaan pisti, sattui, hengästytti. Ryhmäläiset olivat sanoneet, että jumppa tuntuu vaikealta aluksi, mutta siihen tottuu, kunhan vain jaksaa käydä treeneissä. Joku livahti salin reunalle kaivamaan repustaan vesipullon ja ottamaan siitä hörpyn. Sadulla ei ollut omaa pulloa mukana, mutta nyt hän pitäisikin tauon. Hän jätti ryhmän saliin jumppaamaan ja meni pukuhuoneen vessaan juomaan hanasta. Veden nieleminen oli vaikeaa hengästyneenä. Kaikki muut pysyivät askelissa, eikä kukaan muu näyttänyt edes hikoilevan. Satua oksetti. Hän oli ryhmän kömpelöin, huonokuntoisin ja rumin. Satu tajusi istuvansa puolityhjässä bussissa takaisin Helsinkiin. Pukuhuoneessa hän oli sullonut vaatteensa reppuunsa, vetänyt ulkovaatteet trikoiden ylle, rientänyt liikuntatiloista ulos ja harmaiden katujen halki bussipysäkille. Oli niin kylmä. Hän ei jaksanut. Hän ei pystynyt. Hänestä ei koskaan tulisi kaunista. Hän löi itseään käsivarteen niin kovaa kuin jaksoi. Uudestaan. Uudestaan. Ja uudestaan. Hän ei tuntenut mitään. Kyynelten seasta näki vain itkun tahdissa sätkivän vatsansa ja potkivat jalkansa. Tiesi huutavansa, muttei kuullut mitään. Kaikki laantui. Vain bussin hurina kuului. Hänen kehonsa lepäsi rentona bussin penkillä. Kyyneleet kuivuivat hänen poskillaan, hengitys kulki kevyesti ja rauhallisesti. Nyt oli lämpimämpi ja parempi olla. Hän menisi kotiin ja laittaisi vaahtokylvyn. Hän keittäisi kaakaota, ihan rauhassa. Käärisi sitten itsensä vilttiin ja lukisi kirjaa kynttilöiden valossa. Ikkunasta hän seurasi Lapinlahden sillan vesiä ja metsiä, jotka hehkuivat pimeässä.