Nainen heräili unesta ja katsoi huonetta. Sairaalan ohuiden ikkunaverhojen läpi valo suodattui seinille ja kattoon turkoosina ja vaaleanpunaisena. Hän muisti nähneensä unta, mitäköhän se oli... jotain metsästä; jotain kiireistä, ahdistavaa, väkivaltaista... Uni oli häilynyt ja tilalla oli pitkää sairaalalepoa seuraava turta raukeus. Kevyt ilmavirta selasi kalenteria seinällä. Tänään hän saisi nähdä lapsensa. Hänelle oli luvattu, että tänään hän saisi nähdä kaksipäiväisen poikalapsensa, joka vietiin suoraan synnytyksestä muualle pelastettavaksi. Verisenä. Hiljaisena. Eniten hän oli ehkä odottanut juuri sitä lapsen itkua, joka olisi tarkoittanut, että kaikki meni hyvin, se on ohi nyt, se siitä. Annukan piti tulla autolla hakemaan. Ehkä Annukkakin lapsen nähdessään vihdoin ymmärtäisi, ettei raskautta olisi voinut keskeyttää, ettei sellaista olentoa voi estää syntymästä. Myöntäisi olleensa väärässä... Häntä tultiin noutamaan pyörätuolin kera. Hoitaja ja pyörätuoli vain ilmestyivät huoneeseen. Hoitaja hymyili ja puheli välillä jotain ystävällistä, hiiop siihen istumaan noin hienoa ja sitten matkaan. Ja piti palata kotiin Kallioon ja opetella äidiksi. Yksin. Maistella itsekin vähän siitä Bona-purkista. Valvoa itkua hyssytellen, kai hän olisi tarpeeksi vahva. Ehkä vihdoin polttaa pari tupakkaa, päiväunien aikaan parvekkeella. Mutta he kummatkin jäisivät sairaalaan vielä toistaiseksi. Huonekin olisi mukavampi, jos siellä olisi kukkia... Sairaalan käytävät olivat kuin kouruja pilvien välissä. Loputtomia. Uni nousi taas liikkeeseen hänen edessään, elävöityi, ja pian hän oli metsässä. Juoksi. Puut olivat kääntyneet ruskaan ja purutiellä oli koppuraisia lehtiä. Hänellä ei ollut vatsaa vielä, pienemmät rinnat. Hiukset poninhännällä ja päässä hikipanta, tutut verkkarit päällä. Hengitys kulki pehmeästi ja tuntui aaltoilevan hänestä. Askel oli kevyt. Vetoketjut kilahtelivat hiljaa... Sitten-- voimakkaat kädet hänessä ne pitävät kiinni puristavat kaatavat maahan kiviä vasten mies hänen päällään murinaa itkua kauhua käsi suulla ei voi kirkua mies hänen päällään yritä potkia yritä ei onnistu painaa liikaa mustaharmaa sänki raapii ihoa ja arpi kasvoilla kahden sentin päässä ilkeät harmaat silmät hampaat purevat kaulasta toinen käsi suulla toinen rinnoilla ja sitten alemmas verkkarit on helppo laskea vyö ja farkunnapit onkin jo valmiiksi auki ja mies survoo itsensä sisään survoo survoo kaikella voimalla raa'asti ja se ruma saatana puskee ja puristaa ja kyyneleet eivät enää riitä Hoitaja puhui jotain samalla kun auttoi naisen jaloilleen. He olivat hämärässä huoneessa, jossa tuoksui maidolle ja kuului koneiden ääniä. Jalat olivat lyijynraskaat, kuin juoksemisen jälkeen. Huoneen keskellä oli lasinen kapseli, jossa vastasyntynyt lapsi uinui valkealla peitteellä, alasti. "Hän on yhä heikkona, mutta toipuu vauhdilla", hoitajan puhe kulki. "Lääkäri arvioi, että teidät voidaan päästää kotiin jo ennen viikonvaihdetta." Nainen asetti kätensä lämmintä lasikupua vasten ja katseli nukkuvaa lastaan, sen pulleroisia poskia ja pikkupikkusormia ja jalkojen asentoa ja seurasi kuinka sen rintakehä liikkui... mutta miksi sen silmät ovat auki ja suuret ja sillä on tuuheat kulmakarvat ja sen kuiva iho kasvaa karheata sänkeä ja sen likaiset hampaat irvistävät ja se sihisee nyt mä panen sua narttu tajuutko mä panen sua kovaa-- Nainen sulki silmänsä ja nielaisi. Se ei loppuisi koskaan. Hoitaja katseli vauvaa, hymyili rauhallisesti ja totesi, "Täyden kympin vauva siitä tulee. Onneksi olkoon..." Nainen istuutui takaisin pyörätuolille ja sanoi, "Polttakaa se."