Lasin takana häähuntuja, morsiuskimppuja, mannekiineja ja valkoisia mekkoja. Kohmeiset sormeni tanssahtelevat hajamielisesti tahmeaa ikkunaa vasten päässäni keinuvan sointukulun mukana. Em C tuo talvelle sitä siltä puuttuvaa mutta sille kuuluvaa mustaa valkeutta. Hiljaisia melodioita, säestyksinään ohi humahtelevien bussien äkkipikaiset, väkivaltaiset sihahdukset. Ratikoiden räminä. Rätsähtelevät sähköjohdot. Korkokavioiden kopse. Ja Mannerheimintien lemu on sekoitus minttupastilleja, kupillista kahvia, kiireistä pakokaasua, ikkunalautojen pölyä, ahtaiden rakennusten rapeilevia kylkiä. Syksyisin kaupungin ihmiskasvot alkavat kuolla, menettävät merkityksensä, sulavat, muuttuvat näkymättömiksi. Kasvot vaipuvat lumenalisiin onkaloihinsa, kylmään horrokseen ja uneen - kunnes kevät hipaisee, saa räpyttelemään ja siristelemään, haukottelemaan kirpeää ilmaa. Syksyisin kasvot alkavat kuolla, mutta sinun hymysi oli lämmin kuin rommitoti. Kirkas kuin vessan halogeenilamppu kello kolme yöllä. Sinun hymysi oli sirkkeli joka sivalsi jalat altani. Niin kaunis ja hohtava. Maailma veti käsijarrusta, äkkiliikkeellä aivan pohjaan asti ja kaikki tuntui kevyeltä ja helpolta. Minä pyysin sinua ulos ja sinä annoit minulle kaikkivaltiaan hymysi. Mannerheimintien lemu ja kylmien sormien tanssi morsiusliikkeen näyteikkunaa vasten Töölön asuntoasi vastapäätä. Härmistyvä hengitykseni sekoittuu heiluriliikenteen usvaan. "Ruoholahti. Pääteasema. Juna menee kääntöraiteelle. Pyydämme matkustajia poistumaan junasta." Se ei ollut metron kuulutus, se olit sinä. Et pyhittänyt lepopäivää. Se oli sunnuntai, kun kiersimme Katajanokkaa ja ihmettelimme, olimmeko enää Helsingissä. Improvisoitu harhailumme vei meidät mielenkiintoisen näköiseen kirkkoon, jossa kylmät väreet lävistivät ruumiini lasimaalausten ja jylhän arkkitehtuurin voimin. Poistuttuamme sinä venyttelit ja lauloit kolera-altaista enkä minä muistanut sanoja. Imitoimme yhdessä vanhoja raitiovaunuja. Päivän triviaalitrivia: niiden sirinän pitäisi olla fis. Löysimme vahingossa taidenäyttelyn, jossa sinä pidit neonväreistä, minä Dalísta. Thaimaalaisessa ravintolassa tofunuudelia mutustaessasi ohimosi liikuttivat paksuja hiuksiasi. Häpeilit, vaikka se näytti ja tuntui hienolta. Adoptoit ripeästi tapani vaania sopivaa taklaushetkeä. Aselepoon päädyimme tyytyväisinä, kun onnistuit torpedoimaan minut punaisissa valoissa. Hienostokahvilassa mielestäsi liian kaloripitoisen kermakaakaon ääressä minä leikin mikroaaltouunia ja sinä yritit peitellä mukarumia tennissukkiasi. Ja minä sain katsella sinua. Lasin takana häähuntuja. Härmistyvä hengitykseni sekoittuu heiluriliikenteen usvaan. Minä olen saavuttanut pisteen, jossa sisäinen lämpötilani on yhtä talven kylmyyden kanssa. Kerroin sinulle, kuinka toisinaan halusin kaivaa silmäni irti kuopistaan milloin milläkin ruokailuvälineellä. Kerroin, kuinka viiltelin auki lemmikkihamsterini. Kerroin spartalaisesta hiusten repimisestä - vahvimmat selviytykööt. Kerroin unettomuudesta. Harhoista. Pelkotiloista. Kofeiinilla käyvistä psykiatreista. Ja sinä kosketit minua palavasti, kietouduit minuun, paijasit kuin häkkilintua tai nukkuvaa lasta. Pitelit minua, paperinhaurasta maljakkoa. Kuljetit käsiäsi hiuksissani kuin kutoen niistä jotakin kaunista. Nukahdettuani puhalsit vaimeasti korvaani ja puhuit minulle kuiskaten, jotta olisin nähnyt unta sinusta. Sormin piirsit selkääni haltiariimuja. Sipaisemalla polttomerkitsit minut. Minä niin olisin halunnut ankkurin. Sinun kultaisen ankkurisi. Renkaanmuotoisen. Mutta sinä kerroit olevasi yksin. Sormieni mykkä tanssi kylmää lasia vasten seisahtuu ja käteni laskeutuvat turtina, kihelmöiden. Hitaasti minä otan askeleen eteenpäin. Kasvoni painautuvat vasten lasia ja pehmeästi sen läpi. Kuin kuplan kalvon läpi minä astun sisälle näyteikkunaan, mannekiinien keskuuteen. Sylissäni kimppu orkideoita, ylläni harmaassa talvessa kielona hohtava mekko, maalatut huuleni ruusuja. Paljaalla kaulallani siro risti. Kruununa sädehtivä huntu peittelee punotut hiukseni. On kevät, mutta kaupungin ihmiskasvot ovat kuolleita. Joka päivä kävelet tästä ohi. Läheltä tai kauempaa. Joskus vilkaiset ikkunaan. Silmämme yhtä muovisina ja onttoina sinä katsot lasittunutta ilmettäni, arkisesti, välinpitämättömästi. Aivan kuin olisit kuka tahansa. Nimetön, kasvoton vastaantulija. Lasin takana häähuntuja.