l'inverno 
 
Kyyneleitään niellen Leo riipi auki viimeistä lahjapakettia. Liian pientä 
sisältääkseen uutuuspelikonsolia. Hän ehti jo moneen kertaan kirota joulupukin 
ja koko juhlapyhän alimpaan helvettiin, ennen kuin tavaratalon käärepaperin 
sisältä paljastuivat mustat kiiltonahkakengät. 
    Itku loittoni ja vanhemmatkin alkoivat nousta epätoivostaan. 
    Kiiltonahkakengät. Näitä Leo pitäisi huhtikuussa 
kuusitoistavuotissyntymäpäivillään, joihin hän oli jo kutsunut kavereitaan. 
 
 
 
la primavera 
 
"Et jumalauta päästä niitä sisään ennenku kello on tasan, tajuutko!" rääkyi Leo 
alakerrasta, vaikka vieraat kolistelivat jo kenkätelinettä ja purkivat 
vaatetustaan eteisessä. "Vittusaatana", Leo sihisi hampaittensa välistä ja 
paiskasi huoneensa oven kiinni. 
    "Rauhoittuisit nyt", lepyytteli äiti hymyillen. "Mehän olemme ihan juuri 
valmiita. Yritetään vielä tätä kravattia." 
    Vieraiden hälinä ja askeleet kulkeutuivat yläkertaan, josta kantautui tyyni 
klassinen musiikki. Äiti hyräili mukana. 
    Leo istuutui sängylle. "Vitun kusipäät." 
    Isä raotti ovea ja astui huoneeseen. Hän alkoi tanssahdella ja 
oopperalaulaa: "Kiiltonahkakengät esii-iin, kiiltonahkakengää-äät!" 
    Äiti nauroi. Viha hellitti otettaan Leossa, kasvoille eksyi tahdonvastainen 
hymy. Isällä oli kieltämättä konstinsa. Isä nosti kiiltonahkakengät 
vaatekaapista, otti paperit niiden sisältä ja asetti ne seremoniallisesti 
lattialle Leon eteen. 
    Tyytyväisyys täytti Leon. Kaikki oli hyvin. Kohta hän astelisi yläkertaan 
flyygelinsä ääreen, kauniina, ja soittaisi vierailleen C-tutkintonsa 
materiaalin. Kaikki taputtaisivat ihaillen, musiikkiluokan toverit 
nyökkäilisivät kunnioittavasti. Paitsi ehkä Visa, joka kaiken toivon mukaan 
halkeaisi kateudesta. Sen jälkeen paljon lahjoja sekä suuri leijonanpäätä 
esittävä kakku. Niin, ja kynttilät. Sitä hän oli harjoitellutkin; kaikki 
kuusitoista sammuisivat yhdellä puhalluksella. Salamavalojen välkettä. Paljon 
onnea vaan, paljon onnea vaan... 
    Leo räpytteli silmiään. Kiiltonahkakengät odottivat hänen jalkojensa 
juuressa. Hengenveto. Oikea ensin. Varpaat liukuivat sisälle kenkään. 
Kantapääkin yritti, muttei mahtunut. Leo löysäsi kengännauhoja. 
    Isä etsi kaapista metallisen kenkälusikan ja ojensi sen Leolle. Hermostuneet 
kädet koettivat lusikan avulla survoa jalkaa kenkään. Turhaan. 
    "Eiväthän ne vaan ole liian pienet", kuiskasi äiti, käsi suullaan. 
    Leo katsoi kengän sisään. Kolmekymmentäyhdeksän. 
    Veri sykki, hengitys värisi ja hampaat puristuivat toisiaan vasten, kädet 
kenkälusikan ympärille. 
    "Eihän tässä mitään", isä sai sanotuksi. "Ostetaan uudet, voimme vaikka 
maanantaina käydä kenkäkaupassa, sinä ja minä." 
    "Voithan sinä Leo käyttää isän tanssikenkiä tänään", äiti ehdotti varovasti. 

    Leon silmät painautuivat kiinni. "Painukaa vittuun täältä." 
    Vanhemmat olivat hetken hiljaa. Äiti käänsi katseensa. Isä sulki kaapin oven 
ja ohjasi äidin mukanaan ulos huoneesta. 
    Hitaasti Leo avasi silmänsä ja katsoi käsiään. Kenkälusikka oli leikannut 
niihin haavat. 
 
 
Isä kuuli askeleita portaikosta ja hiljensi musiikin. Leveästi hymyillen hän 
kilisti lasia merkiksi. Hienosti pukeutuneet kutsuvieraat hiljenivät ja 
asettivat keksit lepäämään lautasilleen. Isä viittasi portaikon suuntaan. 
    Leon kasvot olivat täynnä vertavaluvia viiltoja. Paljain jaloin hän käveli 
huoneen halki, istuutui pianotuolille ja alkoi soittaa.