Lokkien kirkuna raateli aamuyötä. Kylää ympäröivien vuorten takana taivas hehkui 
turkoosina ja pilvettömänä.
 
Nainen heräsi unesta aviomiehensä viereltä, siirsi peiton varovasti päältään 
syrjään ja nousi. Puu tuntui viileältä jalkapohjia vasten, pyjaman laskokset 
suhisivat. Nainen kulki hämärässä käytävän halki toisen huoneen luo ja raotti 
ovea. Ikkunasta sarastus piirsi vuoteisiin kahden nukkuvan lapsen ääriviivat. 
Lempeä hymy lämmitti naisen kasvoja. Nainen asteli narskuvat portaat alakertaan 
ja ulos talosta.
 
Pihamaalla naista jo odotti kyläläisten vaitelias joukko. Nainen lähti 
kävelemään kasteelta tuoksuvan ruohikon poikki ja ihmisjoukon halki. Joukkio 
seurasi naista pitkän matkan, ja he saapuivat korkealle kallionseinämälle. 
Nainen pysähtyi, kääntyi ja katsoi tyynesti ympärilleen sulkeutuvaa väkijoukkoa.
 
Hitaasti kyläläiset alkoivat kerätä kivikkoisesta maasta kivenmurikoita ja 
heitellä niitä naista kohti. Naisen kädet puristivat tiukasti pyjamakangasta, 
johon naisen ruumista vasten mätkähtelevä kivisade jätti märkiä punaisia 
tahroja. Nainen kaatui kallioseinää vasten ja lyhistyi maahan.
 
Kivien kopina hiljeni vihdoin. Kaukaa kylältä kantautuivat lokkien huudot. 
Kyläläiset ryhtyivät yhdessä vaimeaan rukoukseen, jonka päätyttyä he lähtivät 
yksitellen koteihinsa - nukkumaan vielä hetkeksi ennen auringonnousua, joka 
olisi värjäävä verilammikot kultaisiksi.