i Se sanoi soittavansa selloja. En mä tiedä mikä juttu se oli sanoa se noin mutta mua hymyilytti. Niinkuin sitäkin, huomasin, ja se nosti kaakaon huulilleen peittääkseen sen. Se päivä oli kauniin lumisateinen. Kahvilan ikkunoiden ulkopuolella leijaili suuret valkoiset hiutaleet, sisäpuolella haaleat savukiehkurat. Vedin viimeisen henkosen röökistäni, puhalsin ilmat sivuun ja tumppasin savukkeen tyhjään kahvikuppiin. "Ollaanksme valmiita", kysyin. Se nuolaisi huuliaan, nyökkäsi ja alkoi pukea päälleen. Sen nimi oli Niila. Me oltiin ekaa kertaa ulkona. Koulussa sillä oli sellainen olemus, mitenköhän sitä selittäisi. Kun jos katsoo jotain tyyppiä käytävällä, sellasta jolla ei oo ystäviä, niin ne ensinnäkin katsoo poispäin. Ja toiseksi ne näyttää yksinäisiltä. Sellaisilta että harmittaa kun niillä ei ole kavereita, eikä oikein itsekään osaa tehdä asialle mitään, vaikka haluaisi. Mutta Niila ei ollut sellanen. Se oli aina yksin, muttei näyttänyt yksinäiseltä. Välillä huomasin sen hymyilevän itsekseen. Ja jos meidän katseet kohtasi, niin se ei väistänyt. Ekan kerran kun noin tapahtui, tiesin haluavani tutustua siihen. Varmistin, että sen novellit oli mun laukussa ja suljin vetoketjun. Me astuttiin ulos pakkaseen ja narisevaan lumeen. Laitoin pipon syvemmälle päähän. Niila teki samoin ja musta tuntu hyvältä. Ekaa kertaa joku, jolle voisin puhua. Ekaa kertaa joku, jolle halusin puhua kaiken itsestäni, kaiken. Se ymmärtäisi mua. Se nyökkäisi ja sanoisi että se on okei. Se hymyilisi ja sen mielestä olisin okei. ii Rappusista hengästyneenä ja silmälasit huurussa soitin Niilan ovikelloa. En ollut ilmottanut että oon tulossa, eikä me oltu nähty kahteentoista päivään. Sisäpuolelta kuului rapinaa ja askeleita. "Kuka?" kysyi Niilan ääni. "Böö", vastasin. Tauko. Niila avasi oven. Se katsoi mun märkää olemusta hetken, viittoi mut sisälle ja asteli huoneeseensa. "Sä et oo vastannu mun soittoihin", totesin samalla kun riisuin vaatteita. "Niin." Niila vastasi huoneestaan. Sen koira läähätti ja pyöri mun jaloissa, yritin olla kiinnittämättä siihen huomiota. Astuin huoneeseen, työnsin koiran ulos ja suljin oven. Niila istui sängyllä, edessään kynä ja paperia. Se tarkoitti, että se yritti kirjoittaa, mikä taas tarkoitti että mä en jäisi kovin pitkäksi aikaa. "Alkaakse oleen valmis jo?" kysyin uteliaana. "Ei kun tää on yks toinen", se vastasi katsettaan nostamatta. "Ai? Mitä sille aiemmalle kävi?" "Vähän huonosti." Rypistin kulmiani. Niila ei yleensä jättänyt töitään kesken. Harmitti myös, ettei se antaisi mun lukea sen novellia. Se näytti vain valmiita tekstejä. Kävelin ikkunan viereen ja katselin ulos katoilla ja puissa sulavia lumia, alhaalla telineissä kiipeileviä lapsia. "Tarja sanoo että mä oon menny taas huonompaan suuntaan", tajusin sanoneeni. "Se sun psykologi", Niila täsmensi. "Se." Kosketin ikkunan vierellä nurkkaa vasten nojaavan sellon kaulaa. Se oli yhä lämmin. Ulkoa kuului punatulkkujen piipitys autojen mörinään sekoittuneena. "Se sanoi, että..." Sanat juuttui mun kurkkuun ja huomasin taistelevani kyyneleitä vastaan. En mä siksi, koska mun sairasloma pitenisi entisestään, en koska joutuisin ehkä kokonaan keskeyttämään koulun, vaan koska Niila ei kuunnellut. Se kumitti paperista lauseita, sen huulet hahmotti oikeita sanoja. Pidätin hengitystä ja menin ripeästi eteiseen. Lumi mun kaulaliinalla oli sulanut vedeksi. Ei ketään jolle voisin puhua. Ei ketään joka ymmärtäisi. Ei ketään jonka mielestä olisin okei. iii Vuotta myöhemmin Lapinlahti näytti kauniimmalta kuin koskaan. Se oli kaunis aivan eri tavalla kuin niinä perjantai-iltoina, kun täti tuli Ladan rotiskollaan hakemaan Kirkkonummelle viikonlopuksi. Tai niinä maanantaiaamuina, joina täti samalla rotiskolla kippasi mielisairaalan portille ennen aamukuutta matkallaan siivoamaan Forumia. Tänään oli tiistai ja ilma oli kirpeää. Hymyilin ja nauroin ja vastaantulijat katsoivat mua kuin valmiina passittamaan mut samaa tietä takaisin, mutta mä olin vain iloinen. Aloittaisin alusta. Aloittaisin alusta. Aloittaisin alusta. Aloittaisin alusta. Aloittaisin alusta. Näppäilin kolikkopuhelimeen Niilan numeron yhtä tottuneesti kuin vuosi sitten.