Pikku Mikael sylissäni yritän kaivaa laukustani lompakkoa. Rautatieaseman 
kuulutukset hukkuvat vellovaan ihmispuuroon. Kompuroivalla suomellani yritän 
selittää lasin takana istuvalle virkailijalle, että tarvitsen paikan seuraavasta 
Moskovaan kulkevasta InterCity 2 -junasta. Lastenhoitohuoneen vierestä, kiitos. 
Maksan ja pujotan junalipun talteen. Vauvan jokelluksen ja käsien liikkeiden 
ohjaamana matkaamme aseman halki.
 
Junassa nousen rappuset yläkertaan. Lippuni kertoo käytäväpaikasta, vaikka vaunu 
on miltei tyhjä. Istuudun kuitenkin ikkunan viereen ja tähyilen alas, seuraan 
laiturilta junaan kiipeäviä ihmisiä. Pikku Mikael nukkuu ja hengittää 
kasvoilleni lämmintä ilmaa, saa minut unohtamaan Helsingin.
 
Kohta rautatieasema alkaa lipua poispäin, ja pian Pasilassa pysähtymisen jälkeen 
juna on kovassa vauhdissa kotimaata kohti. Nousen seisaalleni ja kannan vauvan 
lastenhoitohuoneen luo.
 
Ovinapin painallus avaa eteeni pienen, kliinisen valkean huoneen. Astun sisään 
ja lukitsen oven. Huoneen minivideoruudussa hymyilee perhe. Käännän esiin 
vaipanvaihtopöydän, jonka päälle lasken pikku Mikaelin. Ihmettelevät silmät 
tutkivat huonetta, kädet leikkivät toistensa kanssa.
 
Otan laukustani esiin puhtaan vaipan. Pikku Mikaelin hampaaton suu hymyilee. 
Painan vaipan pehmeän puolen tiukasti vasten vauvan kasvoja. Hän ei pyristele 
vastaan. Kädet ja jalat lakkaavat leikkimästä. Seuraan televisiosta 
ravintolavaunussa ruokailevaa iloista perhettä.
 
Tyynesti siirrän vaipan pikku Mikaelin kasvoilta ja asetan sen takaisin 
käsilaukkuuni. Ne kasvot ovat levolliset, kuin nukkuvan lapsen. Meikkaan hiukan, 
nostan vauvan syliini ja astelen ulos huoneesta takaisin paikalleni.
 
Vaunuun saapuu konduktööri ja kuuluvaan ääneen pyytää matkalippuja. Ojennan 
omani ja samalla pyydän häntä olemaan herättämättä lasta.