Oli juuri sellainen kaunis kevätpäivä. Puhtaanvalkoiset, sirot pilvimöykyt 
laahautuivat kevyen tuulen sysääminä pitkin taivasta. Puiden, pensaiden ja 
köynnösten tuoreuttaan arat lehdet silittivät ohitseen juoksevaa tuulenvirettä. 
Pölyn alla asfaltti lämpeni.

Valkeat hiukset sivaltelivat tytön kasvoja. Tyttö sukelsi tyhjyyteen edessään, 
tuulta vasten, kasvot edellä, silmät ja suu kiinni, hengittäen sieraimiinsa 
siitepölyistä kevättä. Keinu nousi korkealle, leijui paikallaan ilmassa aivan 
pienen hetken ja vei tytön taas vauhdilla mukanaan taakse. Jalat edellä tyttö 
otti nyt lisää vauhtia; kallisti päätään taaksepäin, niin että hulmuavat 
hiuksensa jättivät hiekkamaahan käärmemäisiä, hentoja aaltokuvioita. Vielä 
kerran taakse, ja hurjimmassa vauhdissa tyttö päästi irti keinusta, joka sinkosi 
hänet eteenpäin, ilman halki, ja hänen sisuksensa tuntuivat siltä kuin joku 
olisi puristanut niitä ja kiertänyt niistä mehut irti ja se tuntui villiltä ja 
hienolta, ja hän tömähti tasajalkaa hiekkaan niin että pöllysi.

Tyttö sylkäisi suuhunsa eksyneitä hiekanmakuisia hiustenpäitä ja korjasi niitä 
sitten tottuneella liikkeellä turvaan korvansa taakse. Suoristautui ja taputteli 
trumpettihousujen pitsikoristeisista lahkeista pahimman tomun. Asteli rennosti 
keinun tankoihin nojaavan reppunsa luo ja kaivoi sieltä novellikokoelman ja 
lukulasinsa, istahti keinulle, asetti lasit nenälleen ja vienosti ees taas 
kiikkuen avasi kirjan merkityltä kohdalta. Hyräili hajamielisesti satunnaista 
melodiaa, kiurun muistuttamana kai.