1. MAAILMOJEN TEKEMINEN GOODMANIN FILOSOFIASSA
Nelson Goodman esittää filosofiansa tehdyistä maailmoista ja
maailman versoista teoksessaan "Ways of Worldmaking". Goodmanin
filosofian perusajatus on, että maailmat ovat ihmisen
tekemiä. Ihminen tekee maailmoja rakentamalla maailman versioita,
eikä ole olemassa mitään allaolevaa, versioista riippumatonta
maailmaa.
Itse asiassa Goodmanin ajattelu voidaan nähdä suorana jatkumona
modernin filosofian kehityksessä yhdestä totuudesta ja yhdestä
kiinteästä ja löydetystä maailmasta kohti kohti tehtyjen,
oikeiden ja jopa ristiriitaisten versioiden ja maailmojen
moninaisuutta. Kehitys alkoi Kantista, joka muutti maailman rakenteen
mielen rakenteeksi, C.I. Lewis muutti mielen rakenteen käsitteiden
rakenteeksi ja tämän Goodman muutti lukuisiksi tieteiden,
filosofian, taiteiden, havaitsemisen ja jokapäiväisen puheen
symbolisten järjestelmien rakenteeksi.
1.1 MAAILMAT JA VERSIOT
Missä mielessä on olemassa monia maailmoja? Goodman tekee
selväksi, ettei hän puhu mahdollisista maailmoista, monista
mahdollisista vaihtoehdoista yhdelle aktuaaliselle maailmalle, vaan
todella monista aktuaalisista maailmoista. On olemassa tieteiden ja
taiteiden, havaitsemisen ja kadun miehen maailmoja. Maailmoja ei voi
kuitenkaan kuvata sellaisenaan, sillä kuvaus on aina sidottu
viitekehykseen. Kuvatessamme, millainen maailma on, kuvaamme sen aina
jossain viitekehyksessä. Kuvaustavat rajoittavat kaikkea, mitä
kuvataan. Goodmanin mukaan universumimme koostuukin ennemmin
näistä kuvaustavoista kuin maailmasta tai maailmoista.
Näitä maailmankuvia tai -kuvauksia, maailmanhavaintoja, tapoja,
miten maailma on, Goodman kutsuu maailman versioiksi. Maailman versiot
ovat symbolisia järjestelmiä, jotka voivat saada monia muotoja:
kuvauksia, kuvia, havaintoja, jopa tanssia tai musiikkia. On olemassa
fysiikan, biologian ja psykologian, maalarien ja kirjailijoiden
versioita, omien havaintojemme versioita, jotka puolestaan ovat
muotoutuneet tieteen ja taiteen, olosuhteiden, omien oivallustemme,
mielenkiintomme ja kokemustemme vaikutuksesta. Ilman näitä
versioita emme pääse käsiksi maailmaan: ei ole olemassa
mitään käsitteellistämätöntä annettua tai perustaa ilman
ominaisuuksia; maailma on aina kuvattu, kuvailtu, havaittu. Voi olla
sanoja ilman maailmaa, mutta ei maailmaa ilman sanoja tai muita
symboleja. Version luominen on maailman luomista. Usein näitä
versioita tai ryhmää yhden maailman versioita voidaankin kohdella
maailmoina
Versioiden moninaisuus on tuskin kiistanalaista, mutta onko jokaisella
oikealla versiolla oma maailmansa? Eivätkö kaikki okeat versiot
ole versioita samasta neutraalista, allaolevasta maailmasta? Jos
voisimme redusoida kaikki oikeat versiot yhdeksi ja vain yhdeksi,
sitä voisi pitää ainoana totuutena ja ainoana
maailmana. Esimerkiksi fysikalisti voisi pitää fysiikkaa ainoana
ennalta-annettuna ja kaikenkattavana järjestelmänä, johon kaikki
muut oikeat versiot ovat redusoitavissa tai ne on
hylättävä. Tällainen reduktio on kuitenkin
ongelmallinen. Fysiikka itsessään on hajanainen ja epävakaa
puhumattakaan van Goghin maalauksen tai James Joycen maailmankuvan
redusoimisesta fysiikkaan. Kaikkia vastakkaisia versioita ei voi
redusoida täydellisesti ja yksiselitteisesti yhteen.
Maailmojen moneudesta huolimatta voimme silti puhua yhdestä
todellisesta maailmasta. Tämä todellisuus on kuitenkin
suhteellista. Voimme valita yhden vaihtoehtoisista oikeista
versioista, jota pidämme todellisena maailmana ja pitää kaikkia
muita tämän saman maailman erilaisina versioina. Fysikalisti voi
pitää fysiikkaa tai fenomenalisti aistihavaintojen maailmaa
todellisena maailmana ja nähdä muiden versioiden tekotapojen
johtuvan epätäydellisistä havainnoista, käytännön
kiireellisyydestä tai runollisista vapauksista. Kadunmies puolestaan
valitsee tutun ja käyttökelpoisen version, jonka on huterasti
rakentanut tieteen ja taiteen tradition sekä oman
eloonjäämiskamppailunsa palasista. Juuri tämä kadunmiehen
maailma on se, jota usein pidämme todellisena, sillä todellisuus
on paljolti tottumuskysymys. Näin voimme tyydyttää intohimomme
yhteen maailmaan eri aikoina ja eri tarkoituksiin eri tavoin.
Todellisuus on suhteellista ja on olemassa monia oikeita versioita ja
aktuaalisia maailmoja. Silti oikeiden ja väärien versioiden
välillä on ero, eikä vääriä versioita voi pitää
puhtaasti mahdollisina maailmoina. Kaikki oikeat vaihtoehdot eivät
ole yhtä hyviä kaikkiin tai mihinkään tarkoitukseen.
1.2 MAAILMOJEN TEKEMINEN
Maailmojen tekeminen on versioiden tekemistä sanoista, numeroista,
kuvista, äänistä ja muista symboleista millätahansa
välineellä. Monet maailmat ovat vain aktuaalisia maailmoja, jotka
on tehty vastaamaan tosia tai oikeita versioita. Goodman ei kuitenkaan
väitä ehdottomasti, että olisi olemassa monia tai yhtään
maailmaa, sillä on olemassa monia tulkintoja sanoille "versio
samasta maailmasta". Monisti voi aina väittää, että kaksi
versiota ovat samasta maailmasta, jos ne vain ovat
oikeellisia. Pluralisti sen sijaan kysyy: millainen on maailma
irrallaan versioista? Siksi kannattaa keskittyä versioihin, eikä
maailmoihin.
Maailmat ja aines, joista ne on tehty - materia, antimateria, mieli,
energia tai mikätahansa - muodostuvat yhdessä versioiden
kanssa. Mutta mistä? Toisista maailmoista. Maailman tekeminen alkaa
aina käsillä olevista maailmoista ja tekeminen on uudelleen
tekemistä. Universaalin tai välttämättömän alun etsimisen
Goodman jättää teologeille.
Myös faktat ovat Goodmanin mukaan tehtyjä. Muodostaessamme faktoja
meidän pitää määritellä käytetyt välineet, emmekä
voi samastaa fysikaalisia faktoja todelliseen tai aistihavaintoihin
perustuvia pelkästään näkyvään. Myös havaitseminen on
maailman rakennustapa. Puhtaasti visuaalinen systeemi rakentaa
maailman omien valojensa mukaan täydentäen havaintoja joustavasti
ja taidokkaasti. Ei ole olemassa viatonta silmää, vaan tarpeet ja
ennakko-odotukset ohjaavat sitä, mitä näemme ja miten
näemme. Näköaisti valikoi, torjuu, järjestää, erottelee,
yhdistelee, luokittelee, analysoi ja rakentaa. Näkeminen on myös
tekemistä: emme näe objektia sellaisena kuin se on, vaan version
siitä. Faktoiksi kutsumamme ovatkin versioita faktoista, emmekä
voi tavoittaa faktoja sen enempää kuin maailmoja sellaisenaan.
Koska maailmat ovat tehtyjä, on myös tietäminen uudelleen
tekemistä, eikä vain raportoimista. Kaikki maailman tekoprosessit
johtavat tietämiseen. Liikkeen havaitseminen koostuu usein sen
tuottamisesta, lakien huomaaminen edellyttää niiden hahmottelua,
mallien tajuaminen on paljolti niiden keksimistä ja
määräämistä. Symbolisten systeemien, versioiden, luominen on
maailmojen luomista ja ymmärtämistä.
1.3 MAAILMAN TEKOTAPOJA
Goodman luettelee joukon maailman tekotapoja: yhdistäminen ja osiin
jakaminen, painottaminen, järjestäminen, poistaminen ja
lisääminen, uudelleen muotoilu tai muodon turmelu. Nämä ovat
prosesseja, jotka sopivat yhdessä tai erikseen maailman tekemiseen
vanhoista maailmoista. Luettelo ei ole tyhjentävä eikä
tarkkarajainen. Goodman muistuttaa, ettei mikään järjestelmä
ei voi olla lopullinen, sillä ei ole olemassa yhtä ainutta
maailmojen maailmaa kuten ei ole yhtä ainutta maailmaakaan.
1.3.1 Yhdistäminen ja osiin jakaminen
Paljon maailman tekemisestä koostuu yhdistämisestä (composition)
ja osiin jakamisesta (decomposition), usein
yhdistettynä. Kokonaisuuksia jaetaan osiin ja ositetaan lajeja
alalajeihin, analysoidaan yhdistelmä osien piirteiksi, tehdään
erotteluja. Toisaalta taas yhdistetään osia, jäseniä ja
aliluokkia kokonaisuuksiksi ja lajeiksi, yhdistetään piirteitä
yhdistelmiksi ja tehdään yhteyksiä. Normaalisti tässä
käytetään apuna nimilappuja: nimet, predikaatit, eleet, kuvat,
jne. Esimerkiksi hetkellisesti hajanaiset tapahtumat tuodaan yhteen
sopivan nimilapun alle tai identifioidaan tekemällä objekti tai
persoona.
Identifikaatio perustuu jaotteluun entiteetteihin ja
lajeihin. Tarkastellessamme kahden asian samuutta meidän on aina
tarkennettava, minkä samuudesta puhumme. Voimme puhua eri
jäsenistä, mutta samasta kerhosta tai samoista jäsenistä ja
eri kerhoista. Identtisyys tai muuttumattomuus maailmassa ovat
suhteessa siihen, mitä maailmassa on organisoituna.
Kirjavat entiteetit monimutkaisessa mallissa aattavat kuulua samaan
maailmaan. Emme tee joka kerta uutta maailmaa, kun erotamme tai
yhdistämme asioita uudella tavalla, mutta maailmat saattavat erota
siinä, että kaikki yhteen kuuluva ei kuulukaan toiseen. Toisinaan
maailmat eroavat toisistaan vastauksena johonkin käytännön tai
teorian tarpeisiin. Esimerkiksi eskimon maailma, josta puuttuu laaja
lumen käsite, eroaa samoalaisen tai Uuden Englannin asukkaan
maailmoista, jotka eivät tunne eskimon erotteluja. Maailma, jossa
pisteet ovat suorien elementtejä poikkeaa maailmasta, jossa pisteet
koostuvat leikkaavien suorien pareista tai leikkaavien tasojen
kolmikoista.
Maailmat saattavat myös erota sisältämiltää relevanteilta
lajeilta. Relevantilla lajeilla voimme tarkoittaa maailmassa
"luonnollisina" pidettyjä lajeja yhtä hyvin kuin keinotekoisia
lajeja kuten musiikkiteoksia, psykologisia kokemuksia tai koneiston
tyyppejä. Relevantti ei ole mikään absoluuttinen kategoria, vaan
merkitsee enemmän tavaksi tullutta, perinteistä tai uuteen
tarkoitukseen johdettua. Induktio edellyttää joidenkin luokkien
ottamista relevanteiksi. Mikäli emme valitse mitään relevantteja
lajeja esimerkiksi väreille, voisivat havaintomme vahvistaa, että
smaragdit ovat yhtä hyvin sihreitä eivätkä vinisiä, sen
sijaan että puhuisimme vihreistä ja sinisistä. Luonnon
yhdenmukaisuus tai epäluotettavuus kuuluu itse tekemäämme
maailmaan.
1.3.2 Painottaminen
Jotkut maailmojen väliset erot eivät olekaan verratuissa
entiteeteissä vaan painotuksessa (weighting) tai korostuksessa. Sen
sijaan, että sanoisimme yhden maailman relevanttien lajien puuttuvan
toisesta maailmasta, voisimme sanoa, että kaksi maailmaa
sisältää samat luokat, mutta järjestettyinä eri tavalla
relevantteihin ja irrelevantteihin lajeihin. Yhden maailman relevantit
lajit on esitetty irrelevantteina toisessa maailmassa. Ristiriitaiset
tarkoitukset voivat synnyttää sovittamattomia korostuksia ja
vastakkaisia maailmoja aivan kuten ristiriitaiset käsitykset
siitä, mitkä lajit palvelevat annettua tarkoitusta.
Eräät kaikkein voimakkaimmista ristiriidoista painotuksessa
ilmenevät taiteissa. Mielenkiinnon kohteiden ja uusien oivallusten
vaihtuessa piirteiden visuaaliset painotukset muuttuvat. Eilisen
realistinen maisema näyttääkin tänään vastenmieliseltä
karikatyyriltä. Nämä korostuserot nousevat myös siitä,
mitä pidetään relevantteina ja irrelevantteina
lajeina. Esimerkiksi Piero della Francescan ja Rembrantin Kristus
kuuluvat maailmoihin, jotka on organisoitu erilaisiin lajeihin.
Taideteokset kuitenkin kuvaavat ennemmin kuin nimeävät tai
kuvailevat relevantteja lajeja. Ja vaikka kuvatut tai kuvaillut asiat
ovat yhtäpitäviä, voivat ilmaistut tai esimerkein valaistut
piirteet tai lajit olla hyvin erilaisia. Esimerkiksi runo, jossa ei
ole yhtään sanaa surullisuudesta eikä yhtään mainintaa
surullisesta henkilöstä, voi silti tuskallisesti ilmaista
surullisuutta.
Painotus ei ole aina binääristä kuten luokittelu relevantteihin
ja irrelevantteihin tai tärkeisiin ja merkityksettömiin
piirteisiin. Relevanssin, tärkeyden, hyödyllisyyden tai arvon
luokittelu on usein hierarkista. Tällaiset painotukset ovat myös
tietyn tyyppisen järjestämisen ilmentymiä.
1.3.3 Järjestäminen
Maailmat, jotka eivät eroa entiteeteiltään tai painotuksisltaan,
voivat erota järjestämisen (ordering) puolesta. Esimerkiksi kaksi
konstruktionaalista systeemiä voivat erota toisistaan johtamisen
järjestyksessä. Maailma, jossa suorat koostuvat pisteistä
poikkeaa johtamisen järjestyksessä maailmasta, jossa pisteet
koostuvat suorien leikkauksista. Johdon järjestys liittyy aina
konstruktionaaliseen järjestelmään, sillä järjestelmien
ulkopuolella ei ole mitään primitiivistä tai johdossa muita
edeltävää.
Havaitseminen ja praktinen tietäminen ovat täynnä erilaisia
järjestämistä. Esimerkiksi värisävyt järjestetään
väriympyräksi valon aallonpituuden perusteella. Toisinaan
järjestämiseen kuuluu jaksollisuus: sävelet järjestetään
sävelkorkeuksiin ja oktaaveihin. Järjestäminen vaihtelee
olosuhteiden ja objektien mukaan: 12- sävelen ja 8-sävelen
asteikolla havaitut näytteet ovat hyvin erilaisilta. Kaikki
mittaukset perustuvat järjestykseen. Emme pysty käsittelemään
suuria aineistomääriä havainnollisesti tai tiedollisesti ilman
sopivia järjestelyjä ja ryhmittelyjä. Näitä
järjestämistapoja ei ole löydetty maailmasta, vaan ne on
rakennettu maailmaan.
1.3.4 Poistaminen ja lisääminen
Maailman tekeminen edellyttää tavallisesti laajaa poistamista
(deletion) ja lisäämistä (supplementation). Poistamme vanhaa
materiaalia ja lisäämme uutta. Olemme huomaamatta sitä, mitä
emme tarvitse, ja se, mitä otamme mukaan, koostuu tavallisesti
sirpaleista ja vihjeistä, jotka vaativat laajaa
täydentämistä. Taiteilijat käyttävät tätä usein
hyväkseen ja voivat esittää muutamalla pelkistetyllä
ääriviivalla vaikkapa kävelevän miehen. Taitava taikuri
puolestaan saa meidät näkemään sitä, mitä odotamme
näkevämme, ja olemaan huomaamatta jotain muuta. Muisti editoi
materiaalia vielä säälimättömämmin kuin havaitseminen ja
siitäkin, mitä havaitsemme ja muistamme, hylkäämme
näennäisenä tai vääränä sen, mitä emme saa sopimaan
rakentamamme maailman arkkitehtuuriin.
Muunnokset analogisen ja digitaalisen järjestelmän välillä
edellyttävät poistamista ja lisäämistä. Korvatessamme
analogisen lämpömittarin digitaalisella tapahtuu poistamista: uusi
mittari ilmaisee vain mitatun lämpötilan likiarvon, esimerkiksi
0.1 asteen tarkkuudella. Vastaavasti digitaalisen järjestelmän
korvaaminen analogisella edellyttää täydentämistä. Tietokone
saa digitaalisen viestin, joka koostuu kahdesta tai useammasta
pisteestä ja täydentää loput esimerkiksi suoraksi tai
kaareksi. Analogisen viestin muodostaminen digitaalisesta
edellyttää kuvaajan interpoloimista tai ekstrapoloimista -
ts. täydentämistä.
1.3.5 Uuudelleenmuotoilu
Jotkut muutoksista ovat uudelleenmuotoiluja tai muodon turmeluja,
joita voi näkökulmasta riippuen pitää joko korjauksina tai
vääristyminä. Esimerkiksi näköaisti venyttää janan, joka
päättyy sisäänpäin osoittaviin nuolenkärkiin ja kutistaa
toisen, yhtä pitkän, joka päättyy ulospäin osoittaviin
nuolenkärkiin. Pilapiirtäjä menee usein ylikorostuksesta
suoranaiseen vääristelyyn. Taiteilija saattaa lähteä
liikkeelle valmiista maalauksesta tai sävellyksen teemasta ja
tuottaa maagisia variaatioita.
1.4 VERSION OIKEELLISUUS
Mitkä ovat version oikeellisuuden kriteerit? Ensimmäisenä
kriteerinä tulee varmasti mieleen totuus. Totuus on kuitenkin
suhteellista ja joskus jopa irrelevanttia, eikä se riitä
yksinään oikeellisuuden kriteeriksi. Jotkut oikeelliset versiot
eivät ole tosia - vaan epätosia tai eivät sen enempää tosia
kuin epätosiakaan - ja jopa tosien versioiden oikeellisuus -
kontingenssi ja kompaktius, ymmärrettävyys, informatiivisuus ja
koko systeemin järjestävä voima - voivat merkitä
enemmän.Totuus on vain eräs oikeellisuuden piirre ja sen lisäksi
oikeellisuuteen kuuluu myös muita hyväksyttävyyden standardeja,
jotka täydentävät tai jopa korvaavat totuuden.
1.4.1 Totuus
Totuuteen oikeellisuuden kriteerinä liittyy kaksi
perusongelmaa. Ensinnäkin totuus kuuluu ainoastaan verbaalisiin
versioihin, jotka koostuvat väitteistä. Kirjaimellinen totuus
sopii siihen, mitä on sanottu kirjaimellisesti. Mutta maailmoja ei
ole tehty ainoastaan kirjaimellisesti, vaan myös metaforisesti,
esimerkeillä valaisten, ilmaisemalla ja esittämällä. Runossa
tai romaanissa metaforinen tai allegorinen totuus voi merkitä
enemmän; kirjaimellisesti epätosi väite voi olla metaforisesti
tosi. Lisäksi niin todet kuin epätodet kirjaimelliset tai
metaforiset väitteet voivat esittää jotain, mitä ne eivät
sano tai valaista esimerkein ominaisuuksia ja tuntemuksia. Vielä
ongelmallisempaa on puhua kuvan tai predikaatin totuudesta. Ei-
verbaalisille ja jopa verbaalisille versioille, joissa ei ole
väitteitä, totuus on irrelevanttia.
Toinen ongelma koskee sitä, että on olemassa ristiriitaisia
totuuksia. Perinteisesti voimme ajatella, etteivät totuudet ole
koskaan ristiriidassa keskenään, vaan kaikki todet versiot ovat
tosia ainoassa aktuaalisessa maailmassa. Totuuksien näennäiset
ristiriidat johtuvat vain erilaisista viitekehyksistä tai
sopimuksista. Kaksi vaihtoehtoista, näennäisesti vastakkaista
versiota voi kuitenkin tarjota yhtä hyvät väitteet totuudeksi.
Mikäli hyväksymme molemmat vastakkaisista väitteistä tosina,
meidän on hyväksyttävä mikätahansa väite mistätahansa
asiasta totena samassa maailmassa, koska ristiriidasta voi johtaa
mitätahansa. Tällöin maailma itsessään on mahdoton. Siksi
meille jää vain kaksi vaihtoehtoa: joko hylätä toinen
väitteistä vääränä tai pitää molempia tosina, mutta
eri maailmoissa.
Joissain tapauksissa, mutta ei aina, näennäinen ristiriita voidaan
sovittaa poistamalla jonkinlainen moniselitteisyys. Esimerkiksi totuus
voi olla temporaalinen: väitteet, että Parthenon on koskematon ja
että se on raunioina ovat molemmat tosia eri aikoina. Tai väitteet
voivat olla tosia saman maailman eri osissa tai aliluokissa: omena voi
olla punainen ja valkoinen riippuen siitä, mistä osasta omenaa
puhumme.
Aina ristiriitaisia totuuksia ei kuitenkaan voi sovittaa
yhteen. Esimerkiksi voitaisiin ottaa kaksi väitettä:
(1) Maa kiertää aurinkoa ja aurinko on liikkumaton.
(2) Aurinko kiertää maata ja maa on liikkumaton.
Nämä voitaisiin suhteuttaa viitekehyksiin ja sanoa:
(3) Maa kiertää suhteessa aurinkoon.
(4) Aurinko kiertää suhteessa maahan.
Nämä väitteet eivät kuitenkaan ilmaise samaa kuin
alkuperäiset väitteet. Ne eivät edellytä, että toinen
kappale on liikkumaton. Väitteet voitaisiin korvata yhdellä
yhdenmukaisella väitteellä, jossa käytetään sopivaa formulaa
f:
(5) Avaruudelliset suhteet maan ja auringon välillä vaihtelevat
ajan myötä formulan f mukaan.
Tässä ristiriitaiset piirteet on pyyhitty pois kokonaan, eikä
väite ota kantaa sen enempää maan kuin auringon lepoon tai
liikkeeseen. Tällaisen neutraalin väitteen kanssa ei kuitenkaan
voi työskennellä: se ei kerro, liikkuuko annettu objekti ja kuinka
paljon. Viitekehys on käytännössä välttämätön.
Mikäli poistamme kaikki yhteensopimattomat piirteet totuuksista,
jäljelle ei jää mitään, vain versioita ilman asioita,
faktoja tai maailmoja. Kun kuorimme kuvailutapojen erot kuin sipulin
kerrokset, jää jäljelle vain tyhjä ydin. Maailmat
näyttävät olevan riippuvaisia ristiriidoista olemassaolonsa
tähden.
Mikäli ristiriittaisia väitteitä ei voi osoittaa kumpaakaan
vääräksi, on tarkoituksenmuakisempaa olettaa, niiden täytyy
kuulua eri maailmoihin ja jopa nämä maailmat ovat ristiriidassa
keskenään. Monien maailmojen ja oikeiden versioiden oletuksesta
seuraa myös välttämättömän ja mahdollisen
tulkinnat. Väite on välttämätön maailmojen universumissa,
mikäli se on tosi kaikissa universumin maailmoissa, ja
välttämättä epätosi, mikäli se ei ole tosi
missään. Väite on puolestaan mahdollinen tai kontingentti,
mikäli se on tosi yhdessäkin maailmassa. Universumeista puhe
voitaisiin laajentaa universumien universumeihin: väite on
välttämättä välttämätön superuniversumissa, mikäli
se on välttämätön kaikissa sen jäsenuniversumeissa jne.
1.4.2 Totuuden testaus
Totuuden testaus on ongelmallista, koska totuutta ei voida
määrittää yhtäpitävyydellä maailman kanssa. Versiota ei
voi verrata puhtaaseen maailmaan, koska maailma ilmenee aina jonain
versiona. Totuutta pitääkin etsiä version ominaispiirteistä ja
sen suhteista muihin versioihin.
Käytännössä versio otetaan todesta, kun se ei riko mitään
peräänantamattomia uskomuksia eikä omia
määräyksiään. Tiettyinä aikoina näihin luovuttamattomiin
uskomuksiin saattavat kuulua pitkääneläneitä heijastuksia
logiikan laeista, lyhytaikaisia heijastuksia viime havainnoista,
eriasteisesti juurtuneita vakaumuksia ja
ennakkoluuloja. Määräyksiin voivat kuulua esimerkiksi valinnat
vaihtoehtoisten viitekehysten, painotusten ja alkuperäisten
perustojen välillä. Uskomusten ja määräysten välinen raja
ei kuitenkaan ole tarkka tai pysyvä. Luovuttamattomimmatkin
uskomukset suhteellistuvat ajan myötä: dogmina pidetty uskomus
"Maa on levossa" on muuttunut version määräyksistä
riippuvaiseksi.
Totuus on sopimuksenvaraista. Koostuuko piste leikkaavista suorista
vai suorat pisteistä riippuu viitekehyksestä. Viitekehys
puolestaan on valintakysymys ja
sopimuksenvaraista. Määrittäessämme totuutta, aloitamme
sulkemalla pois väitteet, joita alkuun pidämme epätosina ja
jatkamme siitä. Mikäli totuus on turhantarkka, epätarkka tai ei
sovi yhteen muiden periaatteiden kanssa, valitsemme lähimmän
mukautuvan ja valaisevan valheen. Toisinaan totuudet taas ovat
triviaaleja, irrelevantteja, käsittämättömiä tai turhia.
Totuus ei ritä yksinään oikeellisuuden kriteeriksi, mutta
voisivatko nämä muut kriteerit toimia testeinä totuudelle? Joka
tapauksessa meidän täytyy käyttää joitain testejä
totuudelle.Luokittelemme väitteet alustavasti tosiksi tai
epätosiksi ja sovellamme niihin erilaisia testejä, joiden tuloksia
vertaamme toisiinsa ja alustavaan luokitteluumme. Tällaiset testit
eivät ole luonteeltaan ratkaisevia, vaan vahvistavia, mutta hyvän
testin ei tarvitsekaan olla ratkaiseva: magneetin vetovoima on hyvä,
mutta ei ratkaiseva testi raudan tunnistamiseen. Ehkä totuus onkin
vain sitä, mitä testit testaavat ja totuuden suurin merkitys
toiminnallisuus näissä testeissä ja niiden proseduureissa.
Jotkut filosofit ovat samastaneet totuuden jonkun sen saavutettavan
piirteen kanssa. Esimerkiksi pragmatistit ovat tulkinneet totuuden
hyödyllisyydeksi. On vetoava teesi, että tosia ovat väitteet,
joiden avulla voimme ennustaa, hallita tai voittaa
luonnon. Hyödyllisyyden ja totuuden välillä on kuitenkin eroa.
Hyödyllisyys on asteittaista, mutta hyödyllisyyden voidaankin
ajatella mittaavan läheisyyttä totuuteen, eikä totuutta
itsessään. Hyödyllisyys on suhteellista tarkoitukseen
nähden. Myös totuus on suhteellista, mutta maailmaan tai versioon
nähden, eikä tämä ole sama asia. Vaihtoehtoisten tosien
versioiden tai väitteiden joukossa jotkut voivat olla erittäin
hyödyllisiä moniin tarkoituksiin, toiset taas eivät
mihinkään tai paljon vähemmän hyödyllisiä kuin
epätotuudet. Vasta-argumenttina voisi esittää, että
hyödyllisyys yhteen päätarkoitukseen - tiedon hankintaan -
voidaan identifioida totuuden kanssa. Tästä seuraa kuitenkin
kehäpäätelmä: totuuksia ovat ne, jotka parhaiten
täyttävät totuuksien etsinnän päämäärän.
Voitaisiinko totuus samastaa uskottavuuden tai varman uskomuksen
kanssa? Uskottavimmat väitteet osoittautuvat kuitenkin usein
epätosiksi ja vähiten uskottavat tosiksi. Vaikka emme voi
saavuttaa totaalia ja pysyvää uskottavuutta, voimme silti
saavuttaa vahvan ja kestävän uskottavuuden eri asteisena. Voisimme
siis samastaa totaalin ja pysyvän uskottavuuden saavuttamattoman
totuuden kanssa. Vaikka tällainen totaali ja pysyvä uskomus
olisikin epätosi, ei se haittaisi niin kauan kuin tämä uskomus
olisi totaali ja pysyvä. Ja mikäli ilmenisi jokin tästä
uskomuksesta poikkeava totuus, sitä pahempi totuudelle: se
leikattaisiin pois totaalin ja pysyvän uskottavuuden nimissä.
Totuuden määräävänä piirteenä voidaan pitää myös
koherenssia. Koherenssi voidaan tulkita eri tavoin, mutta aina se
edellyttää yhdenmukaisuutta. Myös koherenssiin liittyy
ongelmia. Klassinen ongelma, että mitätahansa koherenttia maailman
versiota kohden on olemassa yhtä koherentteja vastakkaisia
versioita, häviää, mikäli hyväksymme molemmat vastakkaisista
versioista tosina. Toinen ongelma on saada vastaavuus sisäisen
koherenssin ja ulkoisen vastaavuuden välille. Versioiden ja
maailmojen kohdalla sisäisen ja ulkoisen erottelu on kuitenkin
kyseenalaista. Version ja maailman välinen vastaavuus on
riippuvaista version piirteistä kuten
koherenssista. Määrittäessämme totuutta koherenssi ei
kuitenkaan ole riittävä totuuden testi, vaan se toimii yhdessä
alkuperäisen uskottavuuden arvostelujen kanssa.
Vaikka mikään edellä mainituista version sisäisistä
piirteistä ei yksinään määritäkään totuutta, on
niillä merkitystä totuuden testeinä. Testien tulokset ovat
hetkellisiä, mutta totuus tai oikeellisuus ikuisia. Monien ja
vaihtelevien testien läpäiseminen lisää
hyväksyttävyyttä. Oikeellisuus voitaisiinkin määritellä
äärimmäisenä hyväksyttävyytenä. Vaikka äärimmäinen
hyväksyttävyys on saavuttamatonta, se on kuitenkin
selitettävissä testeillä ja niiden tuloksilla.
1.4.3 Muita oikeellisuuden kriteerejä
Eräs oikeellisuuden selvimpiä standardeja on deduktiivisen
väitteen pätevyys. Pätevyys muodostuu yhdenmukaisuudesta
päättelysääntöjen kanssa. Päättelysäännöt
puolestaan kokoavat deduktiivisen käytännön tiettyjen
päätelmien hyväksymisestä tai
hylkäämisestä. Deduktiivinen pätevyys ei ole sama asia kuin
totuus: päättely voi olla pätevä, vaikka premissit ja
johtopäätökset olisivat epätosia. Kuitenkaan se ei ole riippumaton
totuudesta: pätevä päättely tuottaa tosista premisseistä
todet johtopäätökset. Pätevän päättelyn tärkein
tehtävä onkin yhdistää totuudet totuuksiin. Täydemmässä
merkityksessä määritellään, että deduktiivinen väite on
oikea vain silloin, kun premissit ovat tosia ja päättely on
pätevä.
Induktiivinen pätevyys ei myöskään edellytä premissien tai
johtopäätösten totuutta. Kuten deduktiivinen pätevyys koostuu
induktiivinen pätevyys yhdenmukaisuudesta periaatteiden kanssa,
jotka kokoavat induktiivisen käytännön. Induktiivinen pätevyys
merkitsee kuitenkin askelta kauemmas totuudesta: pätevän
induktiivisen päättelyn ei tarvitse tuottaa totta
johtopäätöstä tosista premisseistä. Induktiivinen
oikeellisuus edellyttää, että premissit ovat tosia ja
päättely pätevää sekä lisäksi induktiivisen väitteen
on perustuttava kaikelle saatavissa olevalle
todistusaineistolle. Kaikki tutkitut ilmentymät on otettava
huomioon. Induktion oikeellisuuskaan ei takaa silti totuutta.
Induktiivinen oikeellisuus vaatii, että kaikkien todistusaineiston
väitteiden ja hypoteesien on oltava "aidon" tai "luonnollisen"
laatuisia tai - Goodmanin terminologiassa - todeksitullein
(projectible) predikaatein ilmaistuja. Tällaisia todeksitulleita
predikaatteja ovat esimerkiksi "sininen" ja "vihreä", mutta eivät
"vininen" tai "sihreä". Induktion oikeellisuus edellyttää siis,
että premissit koostuvat kaikista sellaisista tutkittuja
ilmentymiä koskevista tosista raporteista, jotka on ilmaistu
todeksitullein predikaatein.Näiden todeksitulleiden predikaattien
tai induktiivisten kategorioiden erottaminen muista on seuraava
tehtävä.
Kategorisaation oikeellisuus on taas yksi askel kauemmas
totuudesta. Kun deduktiivinen ja induktiivinen oikeellisuus koskivat
väitteitä, joilla on totuusarvo, koskee kategorisaation
oikeellisuus kategorioita tai predikaatteja - ja siten systeemejä -
joilla ei ole totuusarvoa. Kategorisaation oikeellisuus on usein
sopivuutta käytännön kanssa. Tottumus, yleiset taustaperiaatteet
ja metaperiaatteet hillitsevät nopeita muutoksia, mutta
järjestelmät muuttuvat hitaasti. Ilman järjestelmää -
relevanttien lajien valintaa, johon traditio vaikuttaa - ei ole
kategorisaation oikeellisuutta tai virheellisyyttä. Kategorisaation
oikeellisuuden mitta taas on se, mitä sillä voi tehdä, sen
tehokkuus maailman tekemisessä ja ymmärtämisessä.
Edellä on esitellyt standardit ovat sopivia kielellisten versioiden
oikeellisuudelle, mutta määrää ei- kielellisen standardin
oikeellisuuden? Esimerkiksi milloin kuvallinen versio on oikea?
Tähän on kaksi tuttua vastausta. Ensimmäisen väitteen mukaan
esitys on oikea siinä määrin kuin se muistuttaa sitä, mitä
se kuvaa. Esityksen kuten kuvailunkin oikeellisuus vaihtelee kuitenkin
systeemin ja viitekehyksen mukaan. Esityksen oikeellisuus tai
realismi on kuitenkin tottumuskysymys ja epärealistinen kuva voikin
kuvata täysin oikein toisen systeemin mukaan. Toisen väitteen
mukaan esitys on oikea, jos se vaikutuksessa tekee toden
väitteen. Kuva ei kuitenkaan tee väitettä eikä sen enempää
kuvailun kuin esityksen oikeellisuus ole totuuskysymys.
Kuvailevien tai määrittelevien versioiden kohdalla konflikti
voidaan ilmaista negaatiolla. Mikäli kaksi oikeaa versiota on
ristiriidassa niin ne ovat versioita eri maailmoista jos
mistään. Kahden esittävän version välillä ei ole
selvää negaatiota. Sen osoittaminen, että ne ovat versioita
samasta maailmasta, edellyttää sen osoittamista, kuinka ne sopivat
yhteen. Väite on tosi tai kuvaus tai esitys oikea maailmalle, johon
se sopii. Fiktiivinen versio - verbaalinen tai kuvallinen - voi
metaforisesti sopia ja olla oikea maailmalle. Niin kuvailevien
versioiden totuudessa kuin esittävien, ilmaisevien tai esimerkillä
valaisevien versioiden oikeellisuudessa onkin kyse sopivuuden
oikeellisuudesta. Kuinka versio sopii siihen, mihin se viittaa tavalla
tai toisella tai muihin tulkintoihin tai organisaation tapoihin ja
muotoihin. Versio tekee maailman, johon se sopii.
2. VIRTUAALIMAAILMA GOODMANIN MAAILMAN VERSIONA
Soveltuuko Goodmanin filosofia maailman versioista
virtuaalimaailmoihin ja niiden rakentamiseen? Heimin mukaan Goodmanin
"irrealismi" voi näyttää soveliaalta, mutta sen hyväksyminen
olisi liian lyhytnäköistä. Tarvitsemme reaalitodellisuuden
käsitettä ainakin todellisuuden testausta varten pystyäksemme
erottamaan virtuaalisen todellisesta ja todella
merkitsevästä. Perustelu on kuitenkin vain praktinen. Mikäli
todellisuus on joka tapauksessa luonteeltaan suhteellinen, ei
virtuaalimaailmojen aktuaalisuus järkytä todellisuutena
pitämämme version olemassaoloa sen enempää kuin mikään
muukaan vaihtoehtoinen tieteen, taiteiden tai fiktion versio.
2.1 VERSIOKÄSITTEEN SOPIVUUS VIRTUAALIMAAILMOIHIN
Virtuaalimaailmaan pätee ilmiselvästi se, mitä Goodman sanoo
kaikista maailmoista: se on kokonaan ihmisen luoma. Kummassakin
tapauksessa tämä luominen alkaa tyhjästä. Ei ole olemassa
mitään annettua tai substraattia, vaan kaikki ainekset, joista
maailma on tehty, tehdään yhdessä maailman kanssa. Edes tilaa ei
ole annettua, vaan käyttäjän kokemus luo virtuaalimaailman
tilan. Kaikki, mitä virtuaalimaailmassa on - aika, objektit,
ilmiöt, luonnonlait - on luotu tyhjästä. Tai ei aivan
tyhjästä - kuten ei Goodmanin maailmojakaan - vaan muista
maailmoista. Ainoastaan luotava maailma on itsessään tyhjä.
Sekä virtuaalimaailma että Goodmanin maailman versio on tehty
symboleista. Goodmanin mukaan maailman tekeminen on versioiden
tekemistä sanoista, numeroista, kuvista, äänistä ja muista
symboleista millätahansa välineellä. Virtuaalitodellisuuden
keskeinen raaka-aine puolestaan ovat tieto sähköisessä
muodossa. Tarkemmin eriteltynä voidaan puhua datasta - tiedon
raaka-aineesta - informaatiosta - käsitejärjestelmällä
ymmärrettäväksi muunnetusta data-aineesta - sekä tiedosta -
henkilän ymmärtämästä ja merkitykselliseksi kokemasta
informaatiosta. Kaikkia näitä tiedon asteita käytetään
virtuaalimaailman rakentamisessa. Ainekset voivat olla fysikaalisia
havaintoja, tallennettua ääntä ja kuvia, tekstiä, kaavakuvia
ja matemaattisia malleja. Loppujen lopuksi kaikki tieto kuitenkin
esitetään numeerisena, biteiksi koodattuna. Valmis
virtuaalimaailma koostuu puhtaasti symboleista. Lopputulos on
symbolinen versio, joka luo itse maailman.
Maailman ja version suhde luomistapahtumassa näyttäisi hieman
poikkeavan Goodmanin filosofiasta. Mikäli virtuaalimaailman
symbolinen esitys on sen versio, niin milloin itse maailma syntyy?
Goodmanin mukaan maailma syntyy yhdessä version
kanssa. Virtuaalimaailman sen sijaan synnyttää käyttäjän
kokemus. Tämän perusteella versioon ei liity maailmaa niin kauan
kuin kukaan ei ole kokenut sitä. Tässä on kuitenkin huomattava
ero virtuaalimaailman rakentajan ja sen käyttäjän versioiden
välillä. Myös jokainen virtuaalimaailman kokija luo oman
versionsa siitä. Aistihavainnot osallistuvat jatkuvasti maailman
versioiden luomiseen, minkä lisäksi käyttäjällä voi olla
mahdollisuus osallistua myös aktiivisesti virtuaalimaailman
muovaamiseen. Käyttäjän versio virtuaalimaailmasta muotoutuu
yhdessä virtuaalimaailman kokemuksen kanssa, eikä se
välttämättä ole sama kuin rakentajan alkuperäinen versio.
Toisaalta emme voi Goodmanin mukaan tavoittaa maailmoja sellaisenaan,
ilman versioita. Emme suoraan voi tarkistaa, onko versiotamme vastaava
maailma todella olemassa tai vastaako se versiotamme. Sen sijaan
voimme testata version oikeellisuutta erilaisilla testeillä sekä
vertaamalla sitä muihin versioihin. Mikäli kaksi versiota ovat
molemmat oikeellisia, mutta ristiriidassa keskenään, voimme
päätellä niiden kuuluvan eri maailmoihin. Virtuaalimaailman
rakentajan ja sen jokaisen kokijan versiot voivat siis kuulua eri
virtuaalimaailmoihin.Goodmanin filosofiassa tämä ei kuitenkaan ole
oleellista, sillä useimmiten voimme kohdella versioita maailmoina ja
puhua saman virtuaaliympäristön eri tulkinnoista yhtenä
virtuaalimaailmana.
2.2 MILLAINEN VERSIO VIRTUAALIMAAILMA ON?
Aivan kuten maailman versioita myös virtuaalimaailmoja luodaan eri
tarkoituksiin. Virtuaalimaailmojen käyttötarkoitukset vaihtelevat
tieteellisestä mallintamisesta ja tutkimuksesta, rakennuksien,
koneiden ja kulkuneuvojen suunnittelusta koulutus- ja
sotasimulaattoreihin, etä- ja nanoläsnäoloon, taideteoksiin ja
viihteeseen. Käyttötarkoituksen mukaan virtuaalimaailmoja
voidaankin tarkastella esimerkiksi tieteen ja taiteen tai muuten
fiktiivisinä maailman versioina.
2.2.1 Virtuaalimaailma tieteen versiona
Tieteellisinä maailman versioina voisi pitää sellaisia
virtuaalimaailmoja, jotka pyrkivät palvelemaan tiedettä tai
rakentuvat tieteellisinä pidetyistä faktoista. Tämän tyypin
puhtaita edustajia ovat esimerkiksi molekyylin kolmiulotteinen
mallintaminen, lisätty todellisuus, jossa lääkäri näkee
sekä potilaan että tämän päälle tuotetun kuvan
sisäelimistä tai etäläsnäolo, jossa virtuaalitekniikalla
toistetaan etäältä kerättyjä aistihavaintoja ja
synnytetään vaikutelma läsnäolosta ympäristössä. Myös
koulutus- ja sotasimulaattorit hyödyntävät tieteellisinä
pidettyjä faktoja: ne perustuvat todellisuudesta tehdyille
mittauksille ja havainnoille ja noudattavat todellisuudessa
päteviä luonnonlakeja. Arkkitehtuurissa ja koneiden suunnittelussa
materiaalien ja niiden käyttäytymisen tunteminen on erityisen
tärkeää, sillä virtuaalimallit on tarkoitus toteuttaa myös
todellisuudessa.
Yhteistä näille kaikille sovelluksille on, että ne pyrkivät
mallintamaan ja simuloimaan reaalitodellisuutta. Kaikki tämän
luokan virtuaalimaailmat eivät kuitenkaan pyri mallintamaan tai
simuloimaan todellisuutta sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin
se voisi olla. Esimerkiksi virtuaalimaailmassa mallinnettu molekyyli
on suurennettu sopivaan kokoon, aika-askelta on venytetty ilmiöiden
havaitsemiseksi tai virtuaalimaailmaan ei ole rakennettu lainkaan
aikaa. Koulutussimulaatiossa voidaan simuloida vaaratilanteita, joita
ei oikeasti tapahdu.
Mutta mikä on se "reaalitodellisuus", jota näissä
virtuaalimaailmoissa eriasteisesti mallinnetaan tai simuloidaan?
Goodmanin mukaan todellisuus on suhteellista: jopa tieteen tai
aistihavantojen kuva maailmasta on vain tulkinta siitä, jonkin
maailman versio. Tieteellisten virtuaalimaailmojen reaalitodellisuus
onkin itsessään versio maailmasta. Ne perustuvat johonkin -
tiettynä aikana ja tietyn tieteen parissa - tieteellisenä
pidettyyn versioon maailmasta. Tieteellinen virtuaalimaailma mallintaa
ja simuloikin siis jotain versiota maailmasta luoden samalla uuden,
virtuaalisen version siitä.
Tieteellisen virtuaalimaailman rakennusprosessi muistuttaa Goodmanin
kuvausta maailman rakentamisesta. Ensimmäisessä vaiheessa tulee
ymmärtää sovelluksen vaatimukset: mihin tarkoitukseen
virtuaalimaailma rakennetaan? Käyttötarkoitus vaikuttaa koko
rakennusprosessiin, niin raaka-aineisiin, menetelmiin kuin siihen,
mitä maailmassa pyritään toteuttamaan. Toisessa vaiheessa
sovitaan maailmassa vallitsevat luonnonlait. Tieteellisessä
sovelluksessa luonnonlait pyritään valitsemaan
reaalitodellisuudessa vallitsevien lakien joukosta. Tämän
reaalitodellisuuden luonnonlait ovat tietysti lähtökohtana
olevasta versiosta riippuvaisia. Käyttötarkoitus vaikuttaa siihen,
mitä laeista toteutetaan. Mikäli virtuaalimaailmassa ei tarvita
kiihtyvyyttä, se jätetään toteuttamatta. Tässä valinnassa
on kyse Goodmanin mainitsemasta erottelusta relevantin ja irrelevantin
välillä - poistamisesta tai painottamisesta. Valittuja
luonnonlakeja voidaan myös uudelleenmuotoilla: lisätä kertoimia,
jotka venyttävät prosessiin kuluneen ajan tai vahvistavat
molekyylin sidosvoiman.
Kolmannessa vaiheessa luodaan itse maailma ja sen objektit. Tämä
lähtee liikkeelle universumiobjektin luomisesta. Mallinnetaan tila,
jossa muut objektit sijaitsevat ja jossa vallitsee tiettyjä
luonnonlakeja. Universumiobjektin rajat voivat olla esimerkiksi
huonetilan seiniä. Joka tapauksessa universumiobjekti esittää
rajatun tilan mallinnettavasta todellisuudesta. Kyseessä on
jälleen kerran poisto tai uudelleenmuotoilu: virtuaaliavaruuden
geometria voidaan määritellä pallopinnaksi, jonka toiselle
laidalle tullessaan siirtyy toiselle laidalle. Universumiobjektille
voidaan antaa esimerkiksi pinnan ominaisuuksia kuten muillekin
objekteille. Pinnan muoto koostuu polygoneista, joita
yhdistelemällä jäljitellään tavoiteltua muotoa. Polygonien
muodostama pinta on kuitenkin vain approksimaatio esimerkiksi
kaarevasta pinnasta ja edellyttää poistoa. Pinnan mallinnuksessa
voidaan käyttää myös tekstuureja eli eri pintamateriaaleja
jäljitteleviä peitteitä, jotka voidaan ohjelmoida tai skannata
valokuvasta. Tekstuuri on näyte esimerkiksi tiiliseinän tai
puupinnan kuvioista, jota objektin pinnassa toistetaan. Kyseessä on
siis kaksi Goodmanin mainitsemaa yleistä maailman tekovölinettä:
lainaus ja esimerkkien käyttö.
Virtuaaliobjektien luominen lähtee liikkeelle entiteettien ja lajien
valinnasta. Tämä voidaan tulkita joko yhdistämisenä ja osiin
jakamisena tai painottamisena: mitä entiteettejä pidetään
sovellukselle tärkeinä ja relevantteina. Tieteellisessä
versiossa pyritään esittämään kaikki ne lajit, jotka
esiintyvät mallinnettavassa maailmassa ja ovat sille
oleellisia. Entiteettien määrässä voidaan suorittaa joko
lisäystä tai poistoa mallinnettavaan maailmaan nähden. Objektien
muoto toteutetaan kuten universumiobjektin kohdalla. Saatavilla on
valmiita mallikirjastoja, jotka sisältävät kolmiulotteisia
malleja kaikilta elämän alueilta: hyönteisistä, anatomian
rakenteesta, kokonaisista kaupunginosista taloineen ja puistoineen
jne. Mikäli valmiita malleja ei ole saatavilla, objektit voidaan
piirtää tietokoneella tai mitata todellisista kappaleista tai
pienoismalleista. Liikkuvien kappaleiden osalta täytyy mitata myös
myös paikan ja asennon muutokset. Mittaustulosten muuntaminen
digitaalisiksi edellyttää aina poistoa. Mittausten edellyttämä
järjestäminen puolestaan liittyy mallinnettavaan versioon, ei
virtuaalimaailmaan. Objektin fysikaalisten ominaisuuksien
mallintamisessa riittää, että objekti käyttäytyy
todentuntuisella tavalla. Mallintamisessa voidaan siis käyttää
painotusta ja poistoa ja mallintaa vain ne ominaisuudet, jotka ovat
objektin käyttäytymisen kannalta oleellisia.
Viimeinen vaihe on luonnonlakien toteutus eli
simulaatio. Virtuaalimaailman tilan kehitys ja yksittäisten
objektien tila lasketaan valitun aika-askeleen mittaisissa
jaksoissa. Objektin tila ennustetaan kappaleen ja sen ympäristön
vuorovaikutuksen perusteella. Kun virtuaalimaailman versio on luotu on
myös maailma valmis ja käytettävissä. Tieteellisen
virtuaalimaailman kokija tulkitsee maailmaa tieteellisestä
viitekehyksestään käsin ja luo siitä oman versionsa. Tässä
versiossa yhtyvät havainnot ja kokemukset virtuaalimaailmasta
kokijan muihin kokemuksiin ja tietoon virtuaalimaailman
luonteesta. Hän suhteuttaa virtuaalimolekyylin mittasuhteet ja
muutoksiin kuluvan ajan mielessään tietämykseensä
reaalimaailmasta. Tieteellisen taustaversion muuttuessa myös
tulkinta valmiista virtuaalimaailmasta muuttuu. Lisäksi itse
virtuaalimaailma voi olla jatkuvan uudelleenrakennuksen ja kehityksen
alaisena.
2.2.2 Virtuaalimaailma taiteen versiona
Voiko virtuaalimaailma olla taiteen versio? Goodmanin mukaan meidän
ei tule kysyä, onko jokin taidetta, vaan milloin se on
taidetta. Sama asia voi toimia toisinaan taiteena ja toisinaan
ei. Virtuaalimaailma on taidetta, kun se toimii
taiteena. Tärkeämpää kuin mikä on taidetta, onkin mitä
taide tekee. Se, kuinka jokin objekti toimii taiteena, saattaa auttaa
ymmärtämään, miten se osallistuu maailman tekemiseen.
Vaikka taiteen määritelmä onkin sopimuksenvaraista,
määrää Goodman sille yhden ehdon. Taiteen täytyy
symboloida. Kaikki taideteokset, jopa puhtain abstrakti teos,
symboloivat. Esittävän taideteoksen kohdalla tämä on
selvää, sillä esittäminen on viittaamista, merkitsemistä ja
siten symboloimista. Virtuaalimaailma, joka esittää - mallintaa ja
simuloi - reaalista maailmaa, symboloi. Virtuaalimaailma voi kuitenkin
esittää myös fiktiivistä maailmaa, jolle ei ole vastinetta
reaalitodellisuudessa. Goodmanin mukaan fiktiivinen, puhtaasti
mahdollinen, kuitenkin sisältyy aktuaaliseen ja toimii paljolti
samoin tavoin kuin ei-fiktiivinen. Myös fiktiiviset elementit
denotatoivat, toimivat nimilappuina siihen, mitä ne esittävät,
nimeävät tai kuvaavat.
Myös ei-esittävä, fiktiivinen virtuaalimaailma voi
symboloida. Aivan kuten runo voi ilmaista surullisuutta, vaikkei
siinä olisi pienintäkään mainintaa surullisuudesta, voivat
ei-esittävät teokset viitata ilmaisemisen tai esimerkillä
valaisemisen kautta. Runous, maalaus, musiikki, tanssi ja muut
taiteiden maailmat voivat symboloida myös muilla tavoin kuin
esittämällä. Multimediateos, joka yhdistää kuvia,
ääntä ja liikettä, voi käyttää kaikkia näitä samojen
piirteiden esimerkkeinä ja siten symboloi näitä
piirteitä. Voisimme kuvitella myös puhtaasti abstraktin
virtuaalimaailman, mutta sekin koostuisi kaoottisuudessaan jostain:
muodoista, väreistä, änistä, liikkeistä. Sekin voi
symboloida tuntemusta, tunnetta tai ajatusta. Jos ei muuta niin
abstrakti teos ilmaisee esimerkeillä omia ominaisuuksiaan ja siten
symboloi.
Koska objekti voi toimia symbolina tiettyinä aikoina ja tietyissä
olosuhteissa ja toisinaan ei, voi se myös olla taidetta toisina
aikoina ja toisina ei. Symboloiminen ei kuitenkaan vielä tee
teoksesta taidetta, vaikka onkin se välttämätön edellytys. Sen
sijaan on vaikeasti määriteltävää, milloin symboli toimii
taideteoksena. Oleellista on, että taideteoksessa painopiste on
itse symbolissa, ei siinä, mihin se viittaa. Lukiessamme
tieteellistä tekstiä tai noudattaessamme liikennevaloja katsomme
symbolin läpi siihen, mihin se viittaa. Tieteellinen
virtuaalimaailma toimii juuri tällaisen symbolin tavoin: painopiste
on siinä, mihin maailmassa viitataan.
Taideteos taas on symbolina läpinäkymätön; meidän on
kiinnitettävä jatkuva huomiomme symboliin itseensä - kuten
maalausta katsoessa tai runoa lukiessa. Samaan tapaan taiteen
virtuaalimaailma kiinnittää huomiomme
itseensä. Virtuaalitodellisuuden kokemusta ei ole suotta usein
verrattu uppoutumisen elämykseen hyvää kirjaa
lukiessa. Uppoutumisen - immersion - kokemus on eräs
virtuaalitodellisuuden päätavoitteista.
Virtuaalimaailma toimii taideteoksena samaan tapaan kuin muukin
taide. Se esittää vanhoja tuttuja maailmoja uudella tapaa
havaittaviksi. Esityksessä taiteilijan on käytettävä vanhoja
tapoja, kun hän haluaa esittää uusia objekteja ja
yhteyksiä. Mikäli teos on tunnistettavissa melkein mutta ei aivan
ihan jokapäiväiseen maailmaan viittaavana, se saattaa tuoda esiin
laiminlyötyjä yhtäläisyyksiä ja eroja, pakottaa outoihin
assosiaatioihin ja jossain määrin uudelleentehdä
maailmaamme.Virtuaalitodellisuuden eräs merkitys onkin siinä,
että tarjoaa ihmiselle uuden tavan hahmottaa todellisuutta, niin
digitaalista kuin fyysistä.
2.3 VIRTUAALIMAAILMAN OIKEELLISUUS
Virtuaalimaailman oikeellisuutta maailman versiona voidaan arvioida
samoin kriteerein kuin muiden maailman versioiden. Pelkkä totuus
version oikeellisuuden kriteerinä on osoittautunut varsin hankalasti
määriteltäväksi ja joskus suorastaan irrelevantiksi
ehdoksi. Totuus ei ole riittävä eikä aina edes
välttämätön oikeellisuuden ehto. Mikäli arvioimme
virtuaalimaailman totuutta suhteessa mallina olleeseen
reaalimaailmaan, vertaamme vain kahta versiota toisiinsa. Lisäksi
meidän täytyisi ensin esittää sekä reaalimaailman että
virtuaalimaailman asiantilat väitelauseina, mikä on kuvien,
äänien tai tuntemusten kohdalla mahdotonta. Ei-verbaaliselle
versiolle kuten virtuaalimaailmalle totuus on irrelevanttia.
Virtuaalimaailman oikeellisuutta on testattava muilla ehdoilla.
2.3.1 Hyödyllisyys
Vaikka version hyödyllisyys ei mittaakaan sen totuutta, voi sitä
silti käyttää version oikeellisuuden mittana. Hyödyllisyys on
aina suhteessa tarkoitukseen. Virtuaalimaailmojen kohdalla
käyttötarkoitukseen soveltuvuus onkin tärkeimpiä
kriteerejä. Virtuaalimaailma on onnistunut, kun se täyttää
hyvin sille asetetun käyttötarkoituksen. Mutta tällainen
virtuaalimaailma on hyödyllinen vasta alkuperäiseen
tarkoitukseen. Muissa tarkoituksissa se voi olla täysin
hyödytön. Virtuaalinen pelimaailma saattaa hyödyttää jonkin
verran sotasimulaattorina, mutta ei lainkaan molekyylien rakenteen
tutkimuksessa tai etäläsnäolossa.
Hyödyllisyys voidaan määritellä myös
hallittavuudeksi. Virtuaalimaailman versio on hyödyllinen, mikäli
sen avulla voi hallita virtuaalimaailmaa. Eräänä hyvän
käyttöliittymän kriteerinä pidetäänkin hallittavuutta.
Sen avulla on helppo hallita dataa, mikä puolestaan mittaa
ohjelmistojen tehokkuutta ja käyttöliittymän
intuitiivisuutta. Datan syöttöväline - hiiri, näppäimistö,
puhe tai skanneri - ja datan vastaanotto - kuva, puhe, teksti,
animaatio, hypermedia - ovat helposti hallittavissa. Hyvällä
käyttöliittymällä voi toteuttaa monenlaisia
virtuaalimaailmoja. Käyttöliittymän suhteellinen hallittavuus ja
ohjelmiston tehokkuus vaihtelevat kuitenkin käyttötarkoituksen
mukaan.
2.3.2 Uskottavuus
Virtuaalimaailman uskottavuus on toinen oikeellisuuden
kriteeri. Virtuaalimaailmojen kohdalla tätä pidetäänkin
yhtenä tärkeimmistä tavoitteista. Hyvä virtuaaliympäristö
tuntuu uskottavalta ja käyttäjä tuntee uppoutuvansa
virtuaalimaailmaan. Immersiivisyyden tunteeseen vaikuttavat
vuorovaikutuksen laatu, toiminnan vapaus ja ympäristön
tarkkuus. Immersiivisyyden mittaus on kuitenkin ongelmallista jos edes
mahdollista, koska kyseessä on subjektiivinen
kokemus. Käyttöliittymän läpinäkyvyys on kuitenkin eräs
virtuaaliympäristöjen keskeisimmistä
haasteista. Virtuaaliympäristö tuntuu uskottavalta, kun
käyttäjä ei huomaa häntä koneeseen liittävää
rajapintaa.
2.3.3 Koherenssi
Kolmas version oikeellisuuden kriteeri on sisäinen
koherenssi. Tämä edellyttäisi virtuaalimaailman
yhdenmukaisuutta. Virtuaalimaailmoissa voi kuitenkin vallita
paradoksaalisia asiantiloja. Virtuaalimaailman olio ei ole sidottu
aikaan eikä paikkaan - jotka ovat kokijan subjektiivisia kokemuksia
- ja samassa virtuaalimaailmassa voi vallita yhtaikaa ristiriitaisia
asiantiloja. Ristiriitojen selittäminen temporaalisina tai johonkin
maailman osaan kuuluvina totuuksina ei selitä ristiriitoja pois,
sillä virtuaalimaailmassa ei ole itsessään aikaa eikä
paikkaa. Mahdottomilla maailmoilla ei kuitenkaan ole sijaa Goodmanin
filosofiassa ja ristiriidat uhkaavat koko virtuaalimaailmojen
tulkintaa maailman versioina.
Queau tarjoaa ratkaisuksi Nicolas Rescherin kehittämää
imaginaarista logiikkaa. Imaginaarisessa logiikassa
määritellään totuusarvo j, joka merkitsee sitä, että P on
tosi ja P on epätosi. Mikäli lauseella on totuusarvo j, ei se ole
tarkastelatav systeemin kannalta tosi eikä epätosi. Muilla
lauseilla voi olla klassisen Boolen logiikan mukainen totuusarvo 1 tai
0. Tällöin ristiriitaisten totuuksien rinnakkaislelo samassa
virtuaalimaailmassa on mahdollista.
2.3.4 Muut oikeellisuuden kriteerit
Deduktiivinen pätevyys on Goodmanin mukaan eräs version
oikeellisuuden selvä standardi. Oikean päättelyn tulee tuottaa
tosista premisseistä tosia
johtopäätöksiä. Virtuaalimaailmassa epäjohdonmukaisuudet
ovat kuitenkin mahdollisia. Mikäli virtuaalimaailmassa on
tekoälyä, se voi käyttäytyä arvaamattomilla
tavoilla. Samoista tosista premisseistä voi seurata joko tosia tai
epätosia johtopäätöksiä kokijasta ja kokemuskerrasta
riippuen. Tällä kertaa imaginaarilogiikka ei tarjoa ratkaisua
ongelmaan. Deduktiivisissa päättelysäännöissä voidaan
määritellä, että imaginaarisen totuusarvon j omaavista
premisseistä seuraa aina imaginaarisia
johtopäätöksiä. Tämä ei kuitenkaan riitä, koska
mistätahansa väitteestä voi seurata imaginaarisia
johtopäätöksiä. Koko logiikka kapenee siis puhtaaksi
satunnaisuudeksi.
Deduktiivista pätevyyttä voidaan kuitenkin pitää
virtuaalimaailman toimivuuden kriteerinä. Mikäli virtuaalimaailman
logiikka muuttaisi jatkuvasti lakejaan, olisi sen arkinen käyttö
täysin mahdotonta. Toiminnallisuus edellyttää
virtuaalimaailmalta kiinteitä luonnonlakeja. Eri asia ovat puhtaasti
taideteoksina tai viihteenä toimivat virtuaalimaailmat. Näiden
premisseillä ei ole totuusarvoja eikä koko deduktion käsite ole
relevantti.
Viime kädessä oikeellisuudessa on kuitenkin kyse sopivuuden
oikeellisuudesta. Virtuaalimaailma on oikeellinen, kun se sopii siihen
tarkoitukseen, mihin se on luotu. Tämä on päämäärä
myös virtuaalimaailmojen toteutuksessa: tehdä virtuaalimaailmoja,
jotka sopivat mahdollisimman hyvin annettuun käyttötarkoitukseen.