Filosofiassa mahdollisilla maailmoilla ei ole ontologista autonomiaa. Ne kuvaavat vain, miten asiat olisivat voineet olla. Ei-aktuaaliset mahdollisuudet muodostavat kuitenkin täysin koherentteja systeemejä, joita voidaan kuvata ja arvioida, kuvitella ja tarkoittaa ja joihin voidaan viitata. Mahdollisten maailmojen filosofia tarjoaa työvälineen, jolla voidaan kuvata vaihtoehtoisuuden ajatusta sekä analysoida maailmojen välisiä suhteita.
Useimmille filosofeille mahdolliset maailmat ovat intensionaalisia maailmoja. Tämä piirre erottaa ne aktuaalisesta maailmasta ja muistuttaa kirjallisuuden maailmoja. Intensio on funktio mahdollisista maailmoista niiden ekstensioihin. Mahdollinen maailma on maailma, jossa sanojen merkitys määrää asioiden kokoelman, joihin sanat viittaavat. Mahdollisten maailmojen semantiikassa ei tarkastella ilmaisun denotatiivista arvoa aktuaalisessa maailmassa, vaan miten denotaatiot määrätään mahdollisessa maailmassa.
Modaalirealismi ei erota mahdollisia maailmoja aktuaalisesta maailmasta realisminsa asteessa. Kaikki modaalit mahdollisuudet ovat aivan yhtä realisoituneet jossain loogisessa avaruudessa, jossa niillä on fyysinen olemassaolo. Tämän näkemyksen tärkeimpiä edustajia on David Lewis. Lewisin mukaan "aktuaalinen" on suhteellinen käsite: jokaisen maailman asukkaat näkevät oman universuminsa aktuaalisena. Mahdolliset maailmat ovat rinnakkaisia maailmoja, autonomisia "vieraita maita", joilla on omat lakinsa ja oma aktuaalisuutensa. Ne ovat olemassa aivan samalla tavalla kuin meidän aktuaalinen maailmammekin.
Maltillisessa realismissa voidaan erottaa erilaisia suuntauksia. Aktualismina tunnetun suuntauksen edustajia ovat mm. Platinga, van Inwagen, Adams, Rescher ja Stalnaker. Aktualismin mukaan mahdolliset maailmat ovat välttämättä olemassa aktuaalisen maailman rajoissa ja ne nähdään sen komponentteina. Aktuaalinen maailma on monimutkainen rakennelma, joka sisältää sekä aktuaaliset elementtinsä että ei-aktuaaliset mahdollisuutensa toisin sanoen tavat, miten asiat olisivat voineet olla. Nämä ei-aktuaaliset mahdollisuudet voidaan nähdä mielen rakennelmina (Rescher), ei-voimassa olevina tiloina (Platinga) tai maailmaamme koskevien propositioiden joukkoina (Adams). Joka tapauksessa mahdolliset maailmat ovat rationaalisen käyttäytymisen tuotetta, joka hyväksyy vain yhden maailman.
Toinen suuntaus maltillista realismia korostaa mahdollisten maailmojen ja aktuaalisten asiantilojen eroa. Tätä suuntausta edustaa mm. Kripke. Kripken mukaan mahdolliset maailmat ovat abstrakteja entiteettejä, hypoteettisia tilanteita, eivät todellisia "rinnakkaisia maailmoja". Tämän suuntauksen kannattajat erottavat aktuaalisen maailman modaalisuuden ja niiden hypoteettisten mahdollisten rakennelmien modaalisuuden, jotka muodostavat maailman ei-aktualisoituneen osan. Ero aktualisteihin on siinä, että Kripken suuntaus korostaa vaihtoehtoisten mahdollisuuksien abstraktiutta, kun taas aktualistien mukaan vaihtoehtoiset asiantilat eivät ole ainoastaan mahdollisia, vaan ne ovat olemassa, eivät vain voimassa.
Antirealismi kieltää, että mahdollisilla maailmoilla olisi mitään selitysvoimaa, mitään sopivuutta olemisen tai olemassaolon kysymyksiin tai että olisi olemassa mitään aktuaalisuutta. Tavallisin argumentti on, että usko mahdollisiin maailmoihin edellyttäisi aktuaalisen maailman olemassaoloa tai ainakin saavutettavuutta. Ei kuitenkaan ole mitään tapaa arvioida aktuaalisen tai reaalisen maailman todellisuutta, jolle mahdolliset maailmat tarjoaisivat vaihtoehtoisia mahdollisuuksia. Mikäli aktuaalinen maailma nähdään vain kontingenttina, eikä ei-aktuaalisilla maailman tiloilla ole mitään oleellista eroa, niin mahdolliset maailmat myös muodostavat suhteellisen käsityksen. Tästä käsityksestä ei ole mitään hyötyä, kun on kyse aktuaalisen ja ei-aktuaalisen välisestä erosta.
Antirealismi eroaa metafyysisissä olettamuksissaan radikaalisti modaalirealismista. Kun Lewisin radikaalin realismin mukaan konkreettinen olemassaolo kuuluu kaikille maailmoille, eivät olemassaolo ja aktuaalisuus kuulu antirealistien kuten Goodmanin mukaan millekään maailmalle. Lewisin mukaan kaikki maailmat ovat yhtä konkreettisia ja todellisia. Goodmanin mukaan kaikki maailmat taas ovat radikaalin relativismin alaisia versioita.
Suuntauksesta riippumatta mahdollisten maailmojen filosofialle on yhteistä, että mahdollisuus sidotaan yhden maailman logiikkaan ja todennäköisyyksiin. Mahdolliset maailmat määritellään suhteessa yhteen referenssimaailmaan, jossa asiantilat ovat aktualisoituneet. Tämä referenssimaailma ei kuitenkaan välttämättä ole meidän tuntemamme todellinen universumi. Modaaliloogikoille reaalimaailma on parhaimmillaankin vain valinnainen refernssimaailma. Sama pätee myös modaalilogiikassa kuvattuun saavutettavuuden relaatioon. Maailma, johon nähden saavutettavuutta mitataan, vaihtelee saavutettavuuden loogisen mallin mukaan annetussa kontekstissa. Mikä tahansa yhdessä mahdollisten asiantilojen joukko voi toimia referenssimaailmana.
Referenssimaailma on aina systeemin "keskus", etuoikeutettu jäsen maailmojen joukossa, mutta se voi yhtä hyvin olla tämä maailma tai mikä tahansa muu maailma. Aktuaalisella maailmalla ei myöskään ole mitään ontologista eroa muihin siitä saavutettavissa oleviin maailmoihin nähden. Esimerkiksi Lewisille "aktuaalinen" on suhteellinen termi, jota voidaan soveltaa mahdollisiin maailmoihin ja niiden asukkaisiin riippuen referenssipisteestä. "Aktuaalinen" riippuu siis siitä, mihin sillä viitataan ilmauksen olosuhteissa.
Logiikassa välttämätön viittaa asiantiloihin, jotka ovat voimassa kaikissa maailmoissa. Mahdollinen puolestaan viittaa asiantilohin, jotka ovat voimassa ainakin yhdessä mahdollisessa maailmassa. Molemmat keskittyvät annettujen asiantilojen todennäköisyyteen mahdollisissa maailmoissa, eivätkä ota kantaa siihen, esiintyvätkö nämä asiantilat todella. Mahdollisten maailmojen filosofiassa mahdollinen ja välttämätön eivät eroa olemassaolon muodoissa, vaan ainoastaan esiintymisen todennäköisyydessä.
Itse asiassa eri aktuaaliset ja mahdolliset asiantilat ovat osa yhtä maailmaa, yhtä jatkuvaa loogista avaruutta. Maailmojen moneus toteutuu yhdessä maailmassa. Aktualistit sanovat tämän eksplisiittisesti: kaikki mahdolliset asiantilat ovat olemassa, vaikka vain yksi niistä on voimassa. Toisen suuntauksen maltillisille realisteille mahdolliset maailmat ovat abstrakteja loogisia rakennelmia, eivät suinkaan rinnakkaisia maailmoja. Modaalirealisteille mahdolliset maailmat ovat yhtä realisoituneita kuin aktuaalinen maailma, mutta ne eivät ole autonomisia maailmoja, vaan mahdollisuus on suhteessa abstraktiin joukkoon, joka on aktualisoitunut. Jopa Goodmanin mukaan kaikki mahdollisuudet sijaitsevat yhden aktuaalisen maailman rajoissa.
Mahdolliset maailmat erottavat ei-aktuaaliset, mutta mahdolliset asiantilat mahdottomista. Mahdollinen maailma ei voi sisältää ristiriitoja eikä se voi rikkoa kolmannen poissuljetun lakia. Ristiriidattomuuden vaatimus merkitsee, ettei ole mahdollista, että jossain maailmassa valitsisivat yhtaikaa asiantilat P ja ei-P. Kolmannen poissuljetun laki puolestaan edellyttää, että jonkun mahdollisista asiantiloista täytyy aina olla voimassa.
Maailmojen välinen saavutettavuus rajoittaa mahdollisten maailmojen vaihtelua. Kaikki mahdolliset maailmat eivät ole yhdessä mahdollisia. Logiikka tarjoaa saavutettavuuden määrittelemiseksi erilaisia malleja, joista kukin antaa eri rajoituksia saavutettavuussuhteelle. Eri malleissa saavutettavuuden kriteereinä voivat olla esimerkiksi suhteen refleksiivisyys, symmetrisyys tai trasitiivisuus.
Suhteen R refleksiivisyys merkitsee sitä, että x R(x,x) eli jokainen maailma on saavutettavissa itsestään. M-mallin mukaan saavutettavuussuhde määritellään refleksiivisyyden perusteella.
Suhteen R symmetrisyys merkitsee sitä, että x y R(x,y) R(y,x) eli jos maailma w2 on saavutettavissa maailmasta w1, on myös maailma w1 saavutettavissa maailmasta w2. KB-mallissa saavutettavuuden määrää pelkästään suhteen symmetrisyys. B-mallissa puolestaan saavutettavuus määritellään refleksiivisinä ja symmetrisinä suhteina.
Transitiivisuus merkitsee sitä, että x y z R(x,y) R(y,z) R(x,z) eli jos maailma w2 on saavutettavissa maailmasta w1 ja maailma w3 on saavutettavissa maailmasta w2, on maailma w3 saavutettavissa myös maailmasta w1. S4-mallin mukaan saavutettavuuden määräävät refleksiivisyys ja transitiivisuus. S5-mallissa saavutettavuuden puolestaan määrää suhteen ekvivalenttisuus eli refleksiivisyys, symmetrisyys ja transitiivisuus.
Mahdollisuus määritellään saavutettavuusrelaation tyyppinä. Asiantila on mahdollinen maailmassa w1, vain jos se on tosi ainakin yhdessä maailmassa w2, joka on saavutettavissa w1:stä. Jos maailma on suhteellisen mahdollinen toiselle maailmalle tai saavutettavissa toisesta maailmasta, niin jokainen tilanne, joka on voimassa tässä maailmassa, on mahdollinen toisessa maailmassa. Eri kriteereihin perustuvat saavutettavuussuhteet voidaan esittää modaalilogiikan lauseina.
Refleksiivisyys voidaan ilmaista modaalilogiikan lauseena A A ( "jos välttämättä A, niin A"). Eli jos kaikissa maailmasta w saavutettavissa maailmoissa pätee A, on A totta maailmassa w. Koska maailma w oli saavutettavissa vain itsestään, on tämä selvää. Symmetrisyys puolestaan voidaan ilmaista lauseella A A ("jos A, niin välttämättä mahdollisesti A"). Eli kaikista maailmasta w1 saavutettavista maailmoista w2 voidaan saavuttaa ainakin yksi maailma - nimittäin w1 - jossa A on tosi. Transitiivisuus voidaan ilmaista modaalilogiikassa A A ("jos välttämättä A, niin välttämättä välttämättä A"). Eli jos kaikissa maailmasta w1 saavuettavissa maailmoissa w2 pätee A, niin kaikissa maailmasta w1 saavutettavista maailmoista saavutettavissa maailmoissa w3 pätee A.
Maailmojen maksimaalisuus merkitsee sitä, että jokainen maailma esitetään täydellisenä joukkona propositioita, eikä vain joidenkin eksplisiittisesti esitettyjen propositioiden kuvaamana osittaisena maailmana. Siinä siis oletetaan, että voimme muuttaa maailmaa jossain kohdin ja maksimoida samankaltaisuuden aktuaalisen maailman kanssa muilta osin. Maksimaalisuuden ajatus tekee referenssimaailman käsitteen ongelmalliseksi: referenssimaailma on maailma, jossa tapahtuu paikallinen muutos, mutta joka silti sallii jäljellejäävien osien maksimoinnin. Myös referenssimaailman ja siitä saavutettavien maailmojen onttinen ero tulee ongelmalliseksi. Keskeisin ongelma kuitenkin on ennalta oletetun kieli-maailma -suhteiden määritteleminen.
Maksimaalisten joukkojen ajatuksessa mahdollisia maailmoja ei identifioida propositiojoukkojen kanssa, mutta silti ne ovat kielestä riippuvaisia. Saavutettavuuden ajatuksesta seuraa relevantisti samanlaisen maailman maksimaalisuus. Maailma on saavutettavissa vain, jos kaikki sen muodostavat propositiot ovat joko tosia tai epätosia. Toisin sanoen, jos maailmassa w1 propositio P on tosi ja maailmassa w2 P on määrittämätön, niin w2 ei voi olla määrätyssä saavutettavuusrelaatiossa w1:n kanssa. Tällöin ei nimittäin voida määrittää, onko w1:n ja w2:n välinen saavutettavuusrelaatio esimerkiksi symmetrinen. Mikäli maailmoissa on määrittelemättömiä alueita, ei niiden saavutettavuusrelaatioita voida loogisesti arvioida.
Mikäli maksimaalisuus viittaa maailmojen maksimaalisuuteen, ei asiantiloja voida erottaa niitä esittävistä propositioista. Mahdolliset maailmat voidaan identifioida kielellisiin entiteetteihin, mikä puolestaan mutkistaa referenssimaailman ja maailmojen samanlaisuuden käsityksiä. Jos taas uskomme, että mahdolliset maailmat voivat selittää saavutettavuusrelaatiot osittaisten asinatilojen välillä, täytyy maailmojen maksimaalisuus torjua. Tämä edellyttää, että mahdolliset maailmat voidaan erottaa kielellisistä entiteeteistä, joita käytetään niiden esittämiseen.
Saavutettavuus voidaan siis tulkita joko suhteessa kiinnitettyihin todennäköisyyksiin (suhteellinen mahdollisuus) tai kiinnitettyyn kieleen. Jokainen tulkinta kuitenkin heijastaa referenssimaailmaa, jonka suhteen saavutettavuutta mitataan. McCawley kuitenkin huomauttaa, etteivät modaalin puheen episteemiset maailmat aina ole riippuvaisia suoraan reaalisesta maailmasta. Henkilön toiveilla, aikomuksilla ja uskomuksilla on ennemminkin uskomusmaailma kuin aktuaalinen maailma referenssimaailmanaan.
Kontrafaktuaalit tarkoittavat ehdollisia väitteitä, joiden alkuosa ilmaisee jotakin tosiasioiden vastaista (esim. "Jos olisin tiennyt...". Kontrafaktuaalit noudattavat validiointistandardeja, jotka määrätään suhteessa "(f)aktuaaliseen maailmaan", vaikka ne ovatkin kontrafaktuaaleja. Jotta validiointikriteerit olisivat relevantteja, täytyy valita jokin niiden ulkopuolinen asiantila referenssipisteeksi.
Kontrafaktuaalin totuutta ei voida määrätä kontrafaktuaalin edellytysten eikä seurausten perusteella, kuten Lewisin esimerkki "Jos pudotan lasin, se rikkoutuu" osoittaa. Ratkaisussa Lewis viittaakin niiden joukkojen relevanttiin samanlaisuuteen , jotka määräävät, mitkä muut joukot olisivat voineet realisoitua. Kontrafaktuaali on tosi maailmassa, jonka kaikissa lähimmissä mahdollisissa maailmoissa seuraustapahtuma on tosi, aina kun edellytys on tosi.
Proposition totuus mahdollisissa maailmoissa voidaan siis määrätä luottamalla niiden samanlaisuuteen tai läheisyyteen sellaisten asiantilojen kanssa, jotka todella ovat realisoituneet. Kaksi maailmaa ovat samanlaiset, jos siirtyminen yhdestä toiseen ei aiheuta mitään muutoksia todennäköisyyden laiessa tai maailman logiikassa. On kuitenkin huomattava, etteivät kaikki filosofit hyväksy tällaista mahdollisten maailmojen samankaltaisuuden huomiooon ottamista.
Spatiotemporaalisesta eristyneisyydestä seuraa myös toinen tapa, jolla maailmat ovat eristyneitä: niiden välillä ei ole kausaalisuhteita. Mikään, mikä tapahtuu yhdessä maailmassa, ei aiheuta mitään tapahtumaa toisessa. Maailmojen välinen kausaalisuhde merkitsisi ongelmaa kontrafaktuaalien tulkinnassa. Kontrafaktuaali "Jos C ei tapahtuisi maailmassa Wc, niin E ei tapahtuisi maailmassa We" merkitsisi, että tapahtuma E, joka tapahtuu maailmassa We olisi riippuvainen tapahtumasta C, joka tapahtuu maailmassa Wc . Ongelma olisi, mikä on se lähin maailma, johon viitataan. Kontrafaktuaali ei olisi tosi, viitattiinpa lähimmällä maailmalla maailmalle We tai maailmalle Wc lähimpään maailmaan.
Tästä seuraa, ettei voi olla tehokasta teleskooppia, jolla tarkastella muita maailmoja. Metodit informaation keräämiseksi ovat kausaalisia prosesseja. Näin ollen maailmojen välillä ei myöskään voi matkustaa. Vaikka voitaisiin rakentaa looginen avaruusalus, johon matkustaja voisi hypätä tässä maailmassa, ei hän selviäisi hengissä matkasta, vaan matkustajan duplikaatti ilmestyisi toiseen maailmaan. Hengissä säilyminen edellyttäisi kausaalista jatkuvuutta.
Mahdolliset maailmat eivät myöskään leikkaa toisiaan. Mikäli maailmat leikkaisivat, olisi niiden osien välillä spatiotemporaalisia suhteita, mikä ei ole mahdollista. Maailmoilla ei ole muita yhteinäisiä osia kuin korkeintaan immanentit universaalit tai troopit. Jokaista luonnollista ominaisuutta vastaa universaali tai joukko trooppeja. Jos ominaisuus on ilmentynyt, on vastaava universaali tai trooppi läsnä. Universaalit ja troopit eroavat, mikäli tarkastellaan kahta ilmentymää samasta luonnollisesta ominaisuudesta. Universaalien kohdalla kaksi asiaa jakavat saman yhteisen ei-spatiotemporaalisen osan, kun taas trooppien kohdalla on kyse kahdesta eri troopista samasta asiasta. Universaaliteorian mukaan asia koostuu osittain universaaleistaan, osaksi taas jostain muusta, mikä antaa asian erityisyyden. Trooppiteorian mukaan taas asia koostuu kokonaan troopeistaan, jotka ovat valmiiksi erityisiä.
Virtuaalimaailma voi kuitenkin olla spatiotemporaalisessa suhteessa reaalimaailmaan. Selvimmin tämä ilmenee virtuaalimaailman ja reaalimaailman välisissä kausaalisuhteissa. Virtuaalimaailman käyttäjä on samaan aikaan kahden maailman leikkauksessa. Hän saa aistihavaintoja ja voi toimia virtuaalimaailmassa, mutta havaitsemisprosessi ja toiminta tapahtuvat fyysisesti reaalimaailmassa. Lewisin mukaan maailmojen väliset yksilöt ovat kuitenkin mahdottomia, koska ne olisivat osa jotain maailmaa. Jotkut osat yksilä voisivat sen sijaan olla olemassa toisissa maailmoissa ja tässä mielessä maailmojen väliset yksilöt olisivat mahdollisia.
Virtuaalihahmot eivät kuitenkaan ole puhtaasti maailmojen välisiä yksilöitä, vaan ainoastaan joiltain osiltaan reaalimaailman vastineensa kaltaisia. Virtuaalihahmo on käyttäjän abstrakti esitys tietokoneella. Tavallisesti erotetaan kolme erilaista hahmotyyppiä. Osanottajahahmo on virtuaalinen kopio käyttäjästä. Hahmon liikkeet ovat täsmälleen samat kuin käyttäjällä. Teknisistä rajoituksista johtuen lopputulos ei kuitenkaan ole täydellinen kopio käyttäjästä. Ohjattu hahmo on hahmo, jota käyttäjä pystyy ohjaamaan täysin reaaliajassa. Hahmon liikkeet tai ulkoasu eivät kuitenkaan pyri vastaamaan ohjaajaa. Autonominen hahmo kykenee toimimaan täysin itsenäisesti virtuaalimaailmassa. Ne kykenevät laatimaan itselleen sopivat säännöt ja käyttäytymään niiden mukaisesti ilman ulkopuolista ohjausta. Mikään virtuaalihahmoista ei siis ole täydellinen kopio reaalimaailman yksilöstä. Käyttäjän ja virtuaalihahmon välinen vuorovaikutus rikkoo kuitenkin kausaalisen eristyneisyyden vaatimusta vastaan.
Virtuaalimaailman käyttäjä ei ole ainut välittäjä kausaalisuhteessa. Lisätty todellisuus rakennetaan reaalitodellisuuden päälle ja se toimii samassa ajassa reaalimaailman kanssa. Puhtaan virtuaalimaailman laitteet voivat myös kommunikoida reaalimaailman kanssa. Edes täysin suljettu virtuaalimaailma ei ole kokonaan eristynyt reaalimaailmasta. Voitaisiin rakentaa täysin itsenäinen virtuaalimaailma, joka ei kommunikoi reaalimaailman kanssa sen enempää laitteiden kuin käyttäjien välityksellä. Reaalimaailmasta käsin ei olisi mahdollista saada mitään informaatiota virtuaalimaailman tilasta. Kuitenkin tätä maailmaa ylläpidettäisiin reaalimaailmasta käsin ja esimerkiksi sähkökatko tai tietokoneen levyvirhe vaikuttaisivat virtuaalimaailmaan. Myös tällaisen virtuaalimaailman alkuperä sotisi Lewisin teoriaa vastaan.
Virtuaalimaailma poikkeaa mahdollisista maailmoista alkuperänsä puolesta. Mahdolliset maailmat eivät ole meidän tekemiämme. Maailman osa voi tehdä maailman muista osia aivan kuten ihmiset tekevät tämän maailman osia ja muiden maailmojen jumalat tekevät omien maailmojensa osia. Mutta maailmat ovat kausaalisesti eristyneitä, eikä mikään maailman ulkopuolinen koskaan tee maailmaa. Mikään maailman sisällä ei myöskään voi tehdä koko maailmaa, koska tämä olisi mahdoton itsekausaatio. Ihmisen ohjelmoima virtuaalimaailma sen enempää kuin ihmisen laatiman ohjelman generoima virtuaalimaailma ei koskaan voi olla alkuperältään reaalimaailmasta riippumaton Lewisin edellyttämässä mielessä.
Ensinnäkin maailman aika-avaruudessa voi olla ylimääräinen dimensio, jolle maailman kaltaiset osat voivat jakautua. Lewis vertaa tätä kolmiulotteiseen avaruuteen, joka sisältää pinon kaksiulotteisia litteitä maailmoja. Toisessa vaihtoehdossa maailman kaltaiset osat jakavat saman aika-avaruuden, mutta kussakin on oma populaationsa, jotka eivät ole vuorovaikutuksessa keskenään yhteisen aika-avaruuden välityksellä. Tällöin osien asukkaat eivät voi olla vuorovaikutuksessa aika-avaruuden muodon kanssa, koska tämä mahdollistaisi epäsuoran vuorovaikutuksen populaatioiden välillä.
Kolmanneksi ajan ei tarvitse noudattaa reaalista suoraa, jolla on alku ja loppu. Sen sijaan voisi olla monia kopioita ajan suorasta, monia eri ajanjaksoja perän jälkeen. Silti jokaisella voisi olla ääretön kesto ilman alkua tai loppua. Tällöin eri osat olisivat ajallisesti äärettömän kaukana toisistaan. Tai vastaavasti voisi olla ääretön määrä äärettömiä alueita vierekkäin avaruudessa, jolloin maailman kaltaisten osien väliset spatiaaliset etäisyydet olisivat äärettömiä. Neljännessä vaihtoehdossa aika muodostaa tavallisen suoran, jolla äärelliset ajanjaksot seuraavat toisiaan. Ajanjaksojen äärellisyys on kuitenkin kätketty sen asukkailta, koska ajanjakson lähetyessä loppuaan ajan kulu nopeutuu. Samoin maailman kaltaiset äärelliset alueet voivat olla spatiaalisesti pakattuja siten, että ne kutistuvat, kun asiat lähestyvät osan reunaa.
Virtuaalimaailmat voi luontevasti selittää reaalitodellisuuden maailman kaltaisina osina. Ne ovat spatiotemporaalisesti suhteessa tähän maailmaan, niihin voi matkustaa ja niistä voi saada informaatiota. Ne voivat myös elää itsenäistä elämäänsä tämän maailman sisällä, mutta eivät silti ole täysin eristyksissää tästä maailmasta. Virtuaalimaailma voi olla N-ulotteinen informaatioavaruus, jonka objekteihin liittyy Lewisin mainitsemia ylimääräisiä dimensioita. Laskentatehon kasvaessa virtuaalimaailman aika tai avaruus voivat simuloida Lewisin kuvaamia vääristymiä, jolloin sen kesto tai reunat tuntuvat käyttäjästä äärettömiltä.
Voisiko virtuaalimaailma esittää aitoa mahdollista maailmaa? Ensimmäisen ongelman tuntuu muodostavan konkreettisuuden vaatimus. Lewisin mukaan maailmat ovat konkreettisia, samoin monet niiden osista, mutta eivät välttämättä kaikki. "Konkreettisen" ja "abstraktin" määrittely ei kuitenkaan ole selvää. Tavallisesti abstraktilla tarkoitetaan puhtaasti ajatuksellista tai käsitteellistä ja konkreettisella aistein havaittavaa. Virtuaalimaailman avaruus ei sijaitse missään. Silti käyttäjä kokee sen tilana ja tässä mielessä konkreettisena avaruutena. Samoin virtuaalimaailman objektit voivat olla aistein havaittavissa, mutta joukossa voi olla myös näkymättömiä objekteja. Ne eivät sijaitse avaruudessa, mutta silti ne voivat olla spatiotemporaalisissa suhteissa muuhun maailmaan. Ne voivat vaikuttaa pelkästään ajassa tai olla omnipresenttejä, mikä on myös spatiotemporaalinen suhde.
Toinen koetin virtuaalimaailman maailman kaltaisuudelle on sen suhteiden spatiotemporaalisuus. Maailman spatiotemporaalisten suhteiden ei kuitenkaan tarvitse olla samanlaisia kuin reaalimaailmassa. Riittää, että suhteet ovat analogisia spatiotemporaalisille suhteille. Lewis esittää joitain piirteitä, jotka tällaisilta suhteilta vaaditaan. Suhteiden tulee olla luonnollisia, eikä mitään omituisia järjestelyjä. Niiden tulee ulottua kaikkalle niin, että jos kahden asian välillä on ketju suhteita, on niiden välillä myös suora suhde. Suhteiden tulee olla erottelevia siten, että kaksi asiaa voidaan erottaa toisistaan sijaintinsa perusteella suhderakennelmassa. Lopuksi suhteiden tulee olla ulkoisia: ne voivat seurata ainoastaan jäsentensä sisäisten sisäisistä ominaisuuksista, eikä suhteen suhteen sisäisestä luonteesta. Virtuaalimaailman suhteet eivät ole samassa mielessä spatiotemporaalisia kuin reaalimaailmassa, mutta ne täyttävät tämän analogisesti spatiotemporaalisen vaatimuksen.
Kolmas tärkeä kysymys on virtuaalimaailman aktuaalisuus. Lewisin mukaan aktuaalisuus on suhteellinen käsite: jokainen maailma on aktuaalinen sen asukkaille. Virtuaalimaailman kohdalla tämä ei muodosta ongelmaa. Virtuaalimaailman ohjelmoidut asukkaat voivat kokea virtuaalimaailman aktuaalisena sikäli, kuin ne kykenevät tiedostamaan ympäristöään. Joka tapauksessa ne on ohjelmoitu toimimaan, niin kuin virtuaalimaailma olisi aktuaalinen todellisuus. Ihmiskäyttäjän kannalta aktuaalisen käsite on suhteellisempi. Käyttäjä tuskin lakkaa pitämästä reaalimaailmaa aktuaalisena refernessimaailmanaan. Virtuaalimaailman tavoitteena kuitenkin on niin täydellinen immersion tunne, että käyttäjä kokisi virtuaalimaailman aktuaalisena maailmana.
Virtuaalimaailmat tarjoavat myös uuden lähestymistavan Lewisin kontrafaktuaalien ongelmaan. Kontrafaktuaalissa on kyse siitä, mitä tapahtuu valitussa totuuden vastaisessa tilanteessa eli jossain toisessa mahdollisessa maailmassa. Virtuaalimaailma voi esittää tällaisen relevantisti reaalimaailman kanssa samanlaisen maailman, jossa kontrafaktuaalin edellytys ja seuraus ovat voimassa. Toisin kuin Lewisin mahdolliset maailmat virtuaalimaailma on saavutettavissa ja käyttäjä voi itse kokea, mitä kontrafaktuaalin totuus merkitsisi.
Samaan tapaan virtuaalimaailmoja voidaan käyttää myös teorian totuuden mittaamiseen. Lewisin mukaan teoria on siinä määrin tosi, kuin se muistuttaa maailmaa, jossa teoria on tosi. Virtuaalimaailman avulla voi kätevästi esittää totuuden monimutkaisesta ilmiöstä. Se voi olla yksinkertaistettu idealisaatio reaalitodellisuudesta, jossa tarkasteltu teoria on tosi. Tällaista idealisaatio voi esittää reaalimaailmassa ei-aktualisoituneita asioita, joita vasten on kätevä verrata reaalimaailman aktuaalisia asioita.
Stalnaker havainnollistaa mahdollisten maailmojen olemassaoloa analogialla Augustinuksen aikakäsityksestä. Eräässä mielessä menneisyys ja tulevaisuus ovat olemassa nykyhetkessä. Ne ovat olemassa ihmisen mielessä ja voimme tulkita niitä koskevat väitteet kuten asioita, jotka ovat olemassa nykyhetkessä. Eräässä mielessä menneisyys ja tulevaisuus taas eivät ole olemassa. Ne eivät ole olemassa juuri nyt, mikä merkitsee samaa kuin se, että ne eivät ole lainkaan olemassa. Vain tämä hetki on todella olemassa, eivätkä menneisyys ja tulevaisuus ole todellisia.
Stalnakerin mukaan on olemassa vain yksi aktuaalinen maailma. Mahdolliset maailmat ovat abstrakteja tapoja, miten asiat olisivat voineet olla. Vain yksi niistä -aktuaalinen maailma - vastaa maailmaa itsessään. Aktuaalinen maailma on toinen nimi todellisuudelle. Mikä tahansa todellisuuden osa, joka on spatiaalisesti tai kausaalisesti yhteydessä johonkin aktuaalisessa maailmassa, on osa aktuaalista maailmaa. Näin ollen ainoat mahdolliset maailmat, jotka ovat, ovat aktuaalisen maailmamme elementtejä. Ne eivät ole konkreettisia objekteja tai tilanteita, vaan abstrakteja objekteja, joiden olemassaolo on johdettu tai abstrahoitu rationaalisten agenttien toiminnasta. Mahdolliset maailmat eivät ole olemassa itsenäisesti, vaan ne ovat riippuvaisia aktuaalisesta inhimillisestä toiminnasta.
Stalnakerille mahdollisten maailmojen käsite ei ole metafyysinen, vaan muodollinen tai funktionaalinen. Stalnaker jättää mahdollisten maailmojen luonteen avoimeksi. Mahdollinen maailma ei ole mikään erityislaatuinen asia tai paikka. Mahdollinen maailma on se, mihin totuus on suhteessa ja joiden välillä ihmiset tekevät eron rationaalisessa toiminnassaan. Stalnakerille mahdolliset maailmat ovat työkalu propositioiden määrittelemiseksi. Propositio on funktio mahdollisista maailmoista totuusarvoihin. Propositiot voidaan määritellä myös ilman totuusarvoja. Proposition voidaan myös ajatella olevan sääntö, jolla valitaan alijoukko mahdollisten maailmojen joukosta. Tosi ja epätosi erottavat tällöin ne mahdolliset maailmat, jotka ovat valitun alijoukon jäseniä niistä, jotka eivät ole.
Virtuaalimaailma samoin kuin Stalnakerin mahdolliset maailmat ovat riippuvaisia rationaalisten agenttien toiminnasta. Virtuaalimaailma on alkuperältään ihmisen mielen tuote ja sen ylläpito edellyttää ihmisen tai ihmisen rakentaman koneen toimintaa. Stalnakerin mahdolliset maailmat ovat kuitenkin abstraktimpia kuin virtuaalimaailmat. Virtuaalimaailmat eivät ole fysikaalisesti olemassa sen enempää kuin mahdolliset maailmatkaan. Virtuaalimaailman objektit ovat kuitenkin siinä mielessä konkreettisia, että ne voidaan havaita aisteilla. Stalnakerin mahdolliset maailmat taas ovat puhtaasti käsitteellisiä rakennelmia.
Abstraktit mahdolliset maailmat eivät kuitenkaan ole Stalnakerin mukaan rakenteettomia pisteitä. Tapa, jolla esitämme ja ilmaisemme propositioita sekä tapa, jolla vastaamme uuteen informaatioon riippuu niiden mahdollisten maailmojen rakenteesta, joilla propositiot on määritelty. Mahdollisilla maailmoilla on normaalisti spatiotemporaalinen rakenne sekä yksilöitä, jotka ilmentävät ominaisuuksia ja ovat suhteissa keskenään. Tämä rakenne on kuitenkin puhtaasti käsitteellinen. Stalnakerin mahdolliset maailmat ovat ennemminkin maailmojen kuvauksia kuin maailmoja. Näitä maailmoja voidaan kuvata kielellisesti propositioiden avulla, jotka saavat kyseisessä maailmassa arvon tosi. Virtuaalimaailmojen voidaan kuitenkin ajatella yhtä hyvin esittävän asiantiloja, joita vasten propositioiden totuutta voidaan testata. Ne eivät ole mahdollisia maailmoja Stalnakerin tarkoittamassa mielessä, mutta ne voivat esittää mahdollisia maailmoja aistein havaittavina.
Maailmojen moneudesta huolimatta on silti mahdollista puhua yhdestä todellisuudesta. Todellisuus on kuitenkin suhteellista: voimme valita yhden vaihtoehtoisista oikeista versioista ja pitää sitä todellisena maailmana. Oikeita versioita ja aktuaalisia maailmoja on kuitenkin useita. Universumimme koostuu kaikista maailman versioista: kaikki mahdollisuudet sijaitsevat yhden aktuaalisen maailman sisällä. Kaikki versiot eivät kuitenkaan ole samanarvoisia, eikä vääriä versioita voi selittää puhtaasti mahdollisina maailmoina.
Goodmanin maailman versiot tarjoavat hyvin soveltuvan mallin virtuaalimaailmojen kuvaamiseen. Virtuaalimaailmojen kohdalla ei kuitenkaan ole kyse mahdollisista maailmoista. Maailmat eivät Goodmanin mukaan ole saavutettavissa, eikä virtuaalimaailma voisi esittää maailmaa sellaisena kuin se on. Virtuaalimaailmoja ei voi pitää myöskään puhtaasti mahdollisina maailman versioina, vaan rakennettuina, aktuaalisina versioina. Näiden versioiden oikeellisuutta voidaan arvioida eri kriteerien perusteella, vaikka Goodman torjuukin kaikki epistemologiset tai ontologiset pohdiskelut versioiden arvioimisessa. Mahdollisten maailmojen filosofiassa antirealismi ei siis tarjoa mitään perustaa virtuaalimaailmojen tarkasteluun, mutta Goodmanin teoriaan maailman versioista virtuaalimaailmojen mallina palataan tarkemmin luvussa 5.