Ne varsin valehtelevat,
tuiki tyhjeä panevat,
jotka soittoa sanovat,
arvelevat kanteletta
Väinämöisen veistämäksi,
Jumalan kuvoamaksi,
hauin suuren hartioista,
veen koiran koukkuluista.

Soitto on suruista tehty,
murehista muovaeltu:
koppa päivistä kovista,
emäpuu ikipoloista,
kielet kiusoista kerätty,
naulat muista vastuksista.

Sentä ei soita kanteleni,
ei iloitse ensinkänä,
soitto ei soita suosioksi,
laske ei laatuista iloa,
kun on huolista kuvattu,
murehista muovaeltu.

Otettiin minusta outo,
varsin virhi viskattihin,
minun, lapsen, lauluistani,
pienen, pilpatuksistani,
minun liioin laulavani,
pahasti pajattavani.

Vaan elkää, hyvät imeiset,
tuota ouoksi otelko,
jos mie, lapsi, liioin laulan,
pieni, pilpatan pahasti;
en ole opissa ollut,
seisonut sepän pajassa,
saanut ulkoa sanoja,
loitompata lausehia;
olen oppinut kotona,
oman aitan orren alla,
oman äitin värttinöillä,
veikon veistoslastusilla.

Laulaisinpa, taitaisinpa,
osaajaisinpa olisin,
laulaisin minä kotona,
vaan en julkea kylässä:
kylän naiset nauranevat,
ihmiset imehtelevät
minun, lapsen, laulujani,
pienen, piepotuksiani,
jos ma, lapsi, liioin laulan,
paljo, mieletön, pajatan

Eik' ole hullun kieltäjäistä,
ankaran asettajaista;
kiven all' on kieltäjäni,
maan alla masentajani,
jo on pelto peittehenä,
nurmi kaunis kattehena,
silmillä heliät hiekat,
jaloilla muhiat mullat.

Laulavat Lapinki lapset,
heinäkengät heittelevät
hirven harvoilta lihoilta,
peuran pienen pallehilta;
niin miks' en minä'i laula,
miks' ei laula meiän lapset
ruoalta rukihiselta,
suulta suurukselliselta?

Laulavat Lapinki lapset,
heinäkengät heittelevät,
vesimaljan juotuansa,
petäjäisen purtuansa:
niin miks' en minä'i laula,
miks' ei laula meiän lapset
juomalta jyvälliseltä,
oluelta ohraiselta?

Laulavat Lapinki lapset,
heinäkengät heittelevät
nokisilta nuotioilta,
hiilisiltä hiertimiltä;
niin miks' en minä'i laula,
miks' ei laula meiän lapset
avitsoilta lautaisilta,
huonehilta honkaisilta?

Laula, laula, kieli keito,
suu kurja, sulin pakaja!
Etpä silloin laajoin laula
etkä aivan pitkin piuska,
kun sa kuolet, kurja kieli,
katonet, katala raukka,
kun on suussa surman suitset,
surman päitset päälaella,
kaulassa Manalan kahle,
Tuonen ohjat olkapäillä.

Laula, laula, kieli keito,
suu kurja, sulin pakaja!
Etpä silloin laajoin laula
etkä aivan pitkin piuska,
kun viisin vyöteltänehe,
kuusin kengiteltänehe,
päälle lauan lasketahan,
liina päälle liitetähän.

Laula, laula, kieli keito,
suu kurja, sulin pakaja!
Etpä silloin laajoin laula
etkä aivan pitkin piuska,
kun sa vieähän viluhun,
pakkasehen paiskatahan,
lauta alle, toinen päälle,
kupehelle kummallenki.

Laula, laula, kieli keito,
suu kurja, sulin pakaja!
Etpä silloin laajoin laula
etkä aivan pitkin piuska
Tuonen tuopin tuomisilta,
Manan kannun kantamilta;
kehnot siell' on tuopin tuojat,
kannun kantajat katalat.

Laula, laula, kieli keito,
suu kurja, sulin pakaja!
Etpä silloin laajoin laula
etkä aivan pitkin piuska,
kun sa, suuni, ruohon kasvat,
kieleni, heliän heinän,
vatsani, vihannan viian,
kulmani, oravikuusen.

Laula, laula, kieli keito,
suu kurja, sulin pakaja!
Laula vaikka laskematta
ja heläjä heittämättä!
Jääpi suuta surmallenki,
kieltä maassaki märätä,
Tuonen toukkien jyviä,
Manalan matojen syöä.

Lauloin ennen lapsempana,
kieltä pieksin pienempänä,
vaan en nyt sanoa saata
enkä kielin kerskaella;
kieleni minun kipiä,
säveleni sangen sairas.

Äijä on ääntäni kulunut,
säveltäni suuri säie
sitte mennehen sykysyn,
sitte toisen toukoaian.
Yskä on suuni sulkenunna,
tauti salvanna sanani
jotk' ennen jokena juoksi,
myötävirtana vilisi.

Niin mun ennen ääni juoksi,
kuin lyly lumella juoksi,
venonen jokivesillä,
mastilaiva lainehilla.
Nyt on ääneni poloisen,
minun kurjan kulkkutorvi,
on kuin karhi kaskimailla,
hangella havupetäjä,
vene kuivilla kivillä,
reki rannna hiekkasilla.

Ei kumaja kuiva kulkku,
eikä rintani rimaja,
kun ei voilla voiettane,
rakettane rasvasilla.

Ei oo voilla-voitajoa,
rasvoilla-rakentajoa
kuin ennen oma emoni;
sepä voilla voiellutti
sekä rasvoilla rakenti.

Jo nyt on kuollut kuusi vuotta,
kaonnut kaheksan vuotta,
kuollut voilla-voitajani,
rasvoilla-rakentajani.

Tupa on täynnä tuppisuita
pöytä pönkiä mahoja;
ei olle virren virkkajoa,
asian aloittajoa,
kun en mie ruma ruvenne
lapsi laiha, laikahtane
virsilöitä virkkamahan,
asiita aloittamahan.

Silloin laulan, konsa jouan,
konsa jouan ja kykenen,
kons' ei kaurani karise
eikä heinäni heläjä,
rukihini ei rutaja.
Nytpä ei kaurani karise
eikä heinäni heläjä,
rukihini ei rutaja.

Niin tuonko tupahan virret
saan sanani lämpimähän,
istume ilokivelle,
luome leikkikalliolle,
ilovirret vieressäni,
saatavillani sanaset?

Kyll' on maata kyntäjällä,
ahoja ajelijalla,
kangasta kävelijällä,
vettä viljoin soutajalla,
viel' on virttä laulajalla,
runoja rupeajalla.

Ei sanat sanoihin puutu,
virret veisaten vähene;
ennen metsä puita puuttui,
metsä puita, maa kiviä,
ennen kuin runo sanoja,
runon lapsi laululoita.

Sanasta sana tulevi,
kypenestä maa kytevi,
laulu päästä laajenevi,
virsi veisaten venyvi.
Sitä suu pakaelevi,
mitä mieli tietelevi,
sinne laulaja menevi,
kunne virsi viittoavi.

Tuhma lauluhun latovi,
vierettävi virtehensä,
mitä sylki suuhun tuopi,
vesi kielelle vetävi.
Tuosta tunnen tuhman virren:
pitkä virsi tuhman virsi,
kaksi kaunista sanoa
tahi ei täyttä kahtakana.

Viisas virren veisoavi,
oppinut osaelevi,
sanat saapi paikallehen,
luottehet lomia myöten;
suu se syytävi sanoja,
kieli luopi luottehia
niin kuin ratsu jalkojansa,
ori konsti koipiansa.

Viisas virren veisoavi,
ajallaan lopettelevi:
hyvä on laulu loppuvasta,
lyhyestä virsi kaunis,
mieli on jäämähän parempi
kuin on kesken katkemahan.

Eipä koski kielaskana
laske vettänsä loputen,
eikä laulaja hyväinen
laula tyynni taitoansa.

Jos ma lauluille rupean,
virren töille työnteleme,
laulan pihlajat pihalle,
tammen keskitanhualle,
tammelle tasaiset oksat,
joka oksalle omenan,
omenalle kultapyörän,
kultapyörälle käkösen.

Kun käki kukahtelevi,
kulta suusta kuohahtavi,
vaski leuoilta valuvi
kultaisehen kuppisehen,
vaskisehen vakkasehen
ilman maahan vieremättä,
rikoille ripoamatta.

Siitä tammen taittelemma,
pihlajat pirottelemma,
tyvet teemmä tynnyriksi,
latvat laivan mastiloiksi,
kesken kestipöytäsiksi,
pikariksi pienet oksat.

Mieleni minun tekisi,
aivoni ajattelisi
lähteäni laulamahan,
saa'ani sanelemahan.

Monet on taiot taskussani,
ajatukset vyöni alla,
saoin saatuja sanoja,
tuhat virren tutkelmata.
Laulaisinpa, taitaisinpa,
kellittäisin, kestäisinpä,
laulaisin lahoissa näissä,
kehikoissa kellittäisin,
vaan on muustaki muretta,
huolta huomispäivistäni,
etten tieä tiimalleni
enkä taia tarkalleni.

Suuni sulkea pitäisi,
kiinni kieleni sitoa,
laata virren laulannasta,
heretä heläjämästä.
Niin luonen, lopettanenki,
herennenki, heittänenki
paremmille laulajille,
taitavammille runoille.

Kerin virteni kerälle,
suorittelen sommelolle,
panen aitan parven päähän,
luisten lukkojen taaksi,
ettei pääse päivinähän,
selviä sinä ikänä.


Laulaisinpa, taitaisinpa,
vaan en mie rahatta laula,
suut en kullatta kuluta,
pieksä kieltä penningittä.

Laulajan laki väsyvi,
runon kulkku kuivettuvi
rahatonta laulaessa,
kullatonna kukkuessa.

En mä äijeä anoisi
enkä paljo pakkoaisi:
äyrin suun avamisesta,
riunan kielen kääntymästä,
kopeikan koko sanalta,
puolen puolelta sanalta.

Tahi kysyn miestä miekkoinehen,
satuloinehen hevoista,
kuningasta linnoinehen,
pappia kirikköinehen.

Siin' oli virsi kuullaksenne,
toinen ilman ollaksenne.
Kumartakaa, kuulijani,
otsin maahan, oppijani!
Ken tätä virttä kiittänevi,
laulua ylistänevi,
sille poika syntyöhön
kyntäjäksi, kylväjäksi,
vastaskoivun valkoiseksi,
meren kaislan kaunoiseksi,
viisahaksi kuin isonsa,
läpi käymähän keräjät,
jutut julki jaksamahan.

Kenpä virttä moittinevi,
laulua alentanevi,
sille tyttö syntyöhön
pätsirinnan valkoiseksi,
tervaskannon kaunoiseksi,
niin on laiska kuin emonsa,
alla aian maattavaksi,
lepikköön levättäväksi.

Toisin ennen, toisin eilen,
toisinpa tänä'i päänä:
Elettihin meillä ennen,
oltihin ojan takana,
ojapuita poltettihin,
ojavettä keitettihin,
syötihin ojakaloja,
isolassa ollessani,
emolass' eläessäni.

Toisin silloin lappi lauloi,
hyrehti hyväsukuinen,
vennon joukio jorisi,
vennon joukko jouatteli,
hyvän sammon saatuansa,
kirjokannen tuotuansa.

Toisin silloin touko kasvoi,
toisin maa orahan otti,
toisin paistoi päivä silloin,
toisin kuutamet kumotti.
Oli meitä kuin oliki,
oli ennen aikoinansa
siskoja sininen silta,
veikkoja veno punainen.

Tuli tuuli, otti laian,
tuli toinen, toisen otti,
kolmansi kokan repäisi.
Tuli viimeinen vihuri,
sepä vei koko venehen.
Jäi veikot veen varahan,
joutui sormet soutimeksi,
käsivarret vartimeksi,
peukalo perämelaksi.

Soua sormet tuolle maalle,
kussa puut punalle paistoi,
puut punalle, maat sinelle,
kivet kiiltävät vaselle,
hopialle hongan oksat,
kullalle kukat kanervan.
Oli meillä kuin oliki,
oli ennen aikoinansa
siskoilla sininen silta,
veikoilla vene punainen.

Nousi tuuli tuulemahan,
ilman ranta riehkimähän,
tuuli puut havuttomaksi,
kanervat kukattomaksi,
heinät helpehettömäksi.

Siitä taittoi siskon sillan,
veikoilta venon hajotti,
jätti veikot veen varahan,
siskot siirrälti salolle;
jätti sormet soutimiksi,
kämmenet käsimeloiksi,
hongan oksat huonehiksi,
katajat kamariloiksi.

Kukkui muinainen käkeni,
entinen ilokäkeni,
kukkui illat, kukkui aamut,
kerran keskipäivälläki,
syänyöllä sylkytteli.

Jo on kuollut kuusi vuotta,
kaonnut kaheksan vuotta,
viety entinen iloni,
syöty kullan kukkujani.
Mikä söi minun käkeni,
kuka kullan kukkujani,
kun ei kuulu kukkuvaksi,
illalla iloitsevaksi,
päivänlaskun laulavaksi,
minun iltani iloksi,
huomeneni huopeheksi,
aina aikani kuluksi,
jott' ei ois illoilla ikävä,
ei apia aamusilla.

Enpä tuota tunnekana,
tunnekana, tieäkänä,
kulle syylle sylveäme,
kulle laaume laulle.
Jop' on minua jotki suotu,
jotki suotu, kutki saatu,
sillaksi likasijoihin,
pahan paikan polkimeksi.

Joko nyt heitti Herra Kiesus,
hylkäsi hyvä Jumala
sukukunnan surtavaksi,
heimon helliteltäväksi?
Vaan ellös, sukuni, surko,
kamaloiko, ristikansa,
mun poloisen päiviäni,
angervoisen aikojani!

Eipä heitä Herra Kiesus,
hylkeä hyvä Jumala,
kun ma luome Luojahani,
heitäme Jumalahani.
Suvun syötti, synnyn syötti,
esivanhemman elätti,
niin miks' ei minua syötä,
kuks' ei kurjoa elätä
sukukunnan suupaloilla,
heimokunnan hempuloilla.

Kun ma kerran kengät saisin,
kerran kestävän hevosen,
kerran korjan kelvollisen,
kerran paian palttinaisen,
niin kun kerran kenkisime,
enpä ennen riisuisime
enkä ennen heittäisime,
ennen kuin Tuonelan tuvilla,
Manalan majaperillä.

Enpä tuota tieäkänä,
tieäkänä, tunnekana,
kuta laulaisin lajia,
kuta syytä syyättäisin.
Joko teen tikasta virren,
pakinan tikan pojasta?
Paljo on tikalla huolta
ja paljo tikan pojalla
syömisistä, juomisista,
henkensä pitämisestä.

Noin tiesin tikan sanovan,
kuulin kurjan kuikuttavan:
"Enpä tieä, tikka rukka,
kuta tammea takonen,
kuta kuusta kolkuttanen,
kuhun kulkenen salohon:
tuolla ois enempi puita,
tuolla äijä pökkelöitä,
tuolla toukkia paremmin."

Noin tiesin tikan sanovan,
kuulin kurjan kuikuttavan:
"Enpä tieä, tikka rukka,
minne mennä, kunne käyä,
kunne kuitenki osata.
Istun tässä illan kaiken
karjalaisen kannon päässä,
ei syötetty, ei juotettu
eikä toiste toivotettu
eikä ennistä kysytty;
päivän päätäni kivisti,
viikon väänti vatsoani.
Sat' oli miestä Salliloa,
tuhat miestä Tulliloa,
ei ken pöytähän panisi,
lautahan lasetteleisi.

Pestaisinpa mieki piian,
orjan ottaisin minä'i,
kun ois tuohi vaattehena,
savi ruokana parassa
tahi se syömättä eläisi,
tarkeneisi vaattehetta.
Viisin piikoja pitäisin,
kuusin käskynkuulijoita.
Vaan en nyt sanoa saata
enkä tuota tuhma tunne,
mi on piru piioillani,
paha palkkalaisillani,
ei pysy minulla piiat,
orjat ei ne ollenkana.

Osapoika, onnipoika,
Jumala, rahakas poika!
Rikos riistainen rekesi,
tavarainen aisa taita
rikki riihen kynnyksehen,
poikki aitan portahille.
Täytä riihi riistallasi,
aha aittani elolla.
Sill' en mie elä elotta,
asu ilman ammatitta,
ennen telttojen tekijä,
vaskivaippojen vanuja,
kultakangasten kutoja,
hopiaisten huolittaja.

Tule meille, Tuomas kulta!
Tuopa joulu tullessasi!
Tule, kekri, jou'u, joulu,
sekä pääse, pääsiäinen!
Kyll' on kystä aitassamme,
paljo pantua eloa:
sirkan reisi, paarman jalka,
peiposen peräpakara,
sammakon sakarivarvas,
sisiliskon silmäpuoli.

Miks' on minulla ääni vieno,
ääni vieno ja matala? --
Siks' on minulla ääni vieno,
ääni vieno ja matala,
kun olen kylmällä kyhätty,
syänkuilla synnytetty,
vaahtokuuna vaivat nähty,
lehtipuussa liekutettu.

Miks' on silmäni kipiät,
näkimeni näin täperät?
Siks' on silmäni kipiät,
näkimeni näin täperät,
kun itken joka ikävän,
joka huolen huokaelen,
joka viikon vierettelen,
joka kuuhuen kujerran.

Min tähen olenki huoles,
mintä hoikka huolellinen? --
Sen tähen olenki huoles,
senpä hoikka huolellinen:
nousi suolle suuri honka,
viitahan vilu petäjä,
joss' oli huolilla sijansa,
murehilla muu pesänsä;
siit' on mulle tuutu tehty,
tuutu tehty, käätty kätky,
vaku vaivainen rakettu.

Miks' on mulla muoto musta,
muoto musta, kaiat kasvot? --
Siks' on mulla muoto musta,
muoto musta, kaiat kasvot,
kun synnyin sysituvassa,
kasvoin karstakammarissa
join paljo joesta vettä,
söin suolta sammalia.
Enk' ole sitte kyllin syönyt
kuin emosen syöttäessä;
enkä sitte siivon juonut
kuin emosen juottaessa;
enk' ole sitte siivon pesty
kuin emosen kylvettäissä;
enkä siivon nukkununna
kuin emosen soutaessa.

Miten on mieli miekkoisien,
autuaallisten ajatus? --
Niin on mieli miekkoisien,
autuaallisten ajatus
kuin keväinen päivän nousu,
aamun armas aurinkoinen.
Mitenpä poloisten mieli,
kuten allien ajatus? --
Niinpä se poloisten mieli,
niinpä allien ajatus
kuin syksyinen yö pimiä,
talvinen on päivä musta.
Minun on mustempi sitä'i,
synkiämpi syksy-yötä.

Alahan' on allin mieli
uiessa vilua vettä,
alempana armottoman
käyessä kylän katua.
Vilu on vatsa varpusella
jääoksalla istuessa,
vatsani minun vilumpi
astuessani ahoja.
Syän kylmä kyyhkyseilä
syöessä kylän kekoa,
kylmempi minun sitä'i
jäävesiä juoessani.

Osa oli minulla ennen,
niinkuin muilla muuallaki,
kun kasvoin ison ko'issa,
elelin emoni mailla.
Kasvoin kuin kala meressä,
vesa nuorella norolla,
niinkuin putki puuta vasten,
saraheinä vuorta vasten,
vitsikkö mäkeä vasten.
Kasvoin taaton kannikoilla,
venyin veikon viipuloilla,
maammoni kananmunilla,
sisaren sianlihoilla.
Poiss' on nyt osani multa,
katehessa kohtaloni.
Missäpä minun osani,
kussa, kurjall, kohtaloni? --
Tulen tuiman tiettävissä,
ilmivalkian varassa.
Osani paloi palossa,
turmeltui tulen sisässä,
pahana palokesänä,
tulivuonna voimatonna.


Muilla onni työn tekevi,
haltija rahan hakevi;
minun onneni makasi,
haltijani haukotteli
kiven alla kinnas käessä,
havun alla hattu päässä.
Oisko onni ostaminen,
lykky tieltä löytäminen,
ostaisin paremman onnen,
pahan onnen pois panisin,
selin seinähän sitoisin,
päin panisin patsahasen,
siinä vitsoin vinguttaisin,
nahkaruoskin nau'uttaisin,
kantaisin vilua vettä
kovan onnen olkapäille.

Osallisten onni valvoi,
lykyllisten lyyrätteli;
minun malkion makasi,
minun utran uinueli
osallisten orren päässä,
lykyllisten lyhtehillä.
Tuuitti emo minua,
vaapotteli vanhempani
orrella osattomalla,
kätkyessä vaivaisessa.
Yks' oli lehmä maammollani,
sen häjy häräksi muutti,
piru pitkäpiimäiseksi.
Härän söi susi kesällä,
minä maiotta makasin,
minä voitta vuollattelin,
kesän voitta kellittelin,
rieskasetta riuottelin
talvilampahan takuissa,
mustan uuhen uutuvissa.

Eläisi kesällä kenki,
hein'ajalla heikompiki,
vaan on pakko pakkasella,
suru suurella lumella.
Kelpasin minäi kesällä
pä'in päivänpaistehella.
Tuli talvi, ei tahottu,
syänkuill' ei syötettynä.
Jou'uin, kurja, kulkemahan,
nälän kanssa nääntymähän,
pakkasessa parkumahan,
vilussa värisemähän.
Annapas, kesä tulevi,
lähenevi lämmin aika,
taas minua tarvitahan
rukihin rutistuessa,
kesäheinän heiluessa,
kaurojen karistuessa.

Häitä Hiitola pitävi,
paha joukko juominkeja;
tappoi häiksehen hevosen,
ruoiksehen mustan ruunan.
Ei ole häistä Hiitolaisten,
pahan joukon juomingeista;
ei häjyä häihin vieä,
kylän kurjoa kutsuta.
Itse hurjat häänsä juovat,
pahat piirunsa pitävät;
ei varoa vaivaiselle,
onnettomalle osoa.

Ajattelen aikojani,
muistan muita päiviäni,
parempia päiviäni,
entistä elantoani.
Muin' oli ajat paremmat,
päivät kaikki kaunihimmat,
päivän laskut laupiaammat,
koriammat huomenkoitot.
Toisin silloin touko kasvoi,
toisin maa orahan otti.

Silloin nousi nuoret heinät,
kun ma nousin, nuorukainen,
silloin kasvoi kaikki kaislat,
kun ma kasvoin, kaunis lapsi,
kasvoin koissa korkiassa,
ylenin ylituvissa,
kaunihilla kannikoilla,
liioilla lihamuruilla.

Vaan tuli surma suutimaton,
kesken yötä kenkimätön,
pois otti minun poloisen,
kauas kantoi Karjalasta
näille ouoille oville,
veräjille vierahille,
jossa harvoin päivä paistoi,
harvoin kuutamet kumotti,
harvoin on kuultu kuikan ääni,
harvoin kaakkurin kajatus,
harvoin on hauki vierahana,
siika ei sinä ikänä,
lohen poik' ei polvenahan.

Niinpä nyt tätä nykyä,
tällä tuhmalla iällä
sijan tieän, kussa synnyin,
kanssa kaiken, kussa kasvoin,
en tieä sitä sijoa,
kussa kuolo kohtajavi,
hengen loppu loukahtavi
näillä ouoilla ovilla,
veräjillä vierahilla.

Kun kasvoin ko'issa ennen,
korkian ison ko'issa,
teutoi tengat tietä myöten,
rahat rantoa ajeli.
Tuli tauti, taaton tappoi
tuli surma, söi emoni,
Jopa tuosta toissa vuonna,
kohta kolmanna kesänä
raha vieri, ranta vieri,
teräs vieri, tenka vieri,
mie vielä enemmin vierin,
vierin maalle vierahalle,
tulin tuntemattomalle.
Yks' on tuuli tuttuani,
päivä ennen nähtyäni.
Muut ne ei minua tunne,
mie vaan muita tunnustelen,
venäläistä veikokseni,
venakkoo sisarekseni,
jos ei veikko lienekänä,
emon laps' ei ollekana.

Niin en nyt sinä ikänä,
en poloinen polvenani
kuule veikon veisoavan,
laulavan emoni lapsen.
Kun kerran kävin pihalle,
aivan aamulla varahin,
kuulin laulannan lahelta,
miepä rannalle laseme,
luulin veikon veisoavan,
laulavan emoni lapsen.
Eipä veikko veisannunna,
laulanna emoni lapsi,
sorsat täällä soittelevi,
kuikat kuikerrettelevi
koskessa kiven kolossa,
ve'en virran pyörtehessä.

Oisko mulla, kuin on muilla,
hevonen rekivetoinen,
reki kaksikaplahinen,
sa'an maksava satula,
korja kolmikymmeninen,
kyllä mä itse luokit saisin,
saisin aisat ainiaiset:
luokki tuomesta tulisi,
aisat pitkät pihlajasta.
Sitte en kauan katselisi
enkä ennen seisattaisi,
kuin mun tultua kotihin,
päästyä ison pihoille
ison tupa tupruaisi,
lämpiäis emoni sauna.

Ei tieä kotoiset vaimot
eikä naiset naapurini,
missä miehet mellostavi,
kussa uhmoaa urohot,
missä mellostan minä'i,
kussa, kurja, uhmaelen.
Sainpa, kiero, kiertämähän,
vaivainen, vaeltamahan,
kuuksi päiväksi kululle,
ilman rannalle iäksi,
tieä en suojoa sijoa
enkä tyyntä valkamoa.
Sorsall' on sijansa suojat,
tyynet allilla asunnot,
johon sorsa suojeleksen,
alli laitto laajeleksen.
Minun on koti koivikossa,
pajupehkossa pesäni,
kuhun, kurja, suojeleme,
sekä, laitto, laajeleme.

Kotihinsa muut menevät,
majoillensa matkoavat,
kurjall' ei ole kotia,
katalalla kartanoa;
korpi kurjalla kotina,
salo sauna vaivaisella.
Moni on päivä päätön päivä,
usiampi einehetön.
Ilta ainaki tulevi,
yö etehen ennättävi,
moni tuikkavi tulonen,
vilkuttavi valkiainen.

Ei ole turvoa tulesta,
valkiaisesta varoa,
turvoa tuhoistakana,
vaivaistakana varoa.
Tuikkaen tuli palavi,
vilkutellen valkiainen
eessä lapsen armottoman,
kohalla kovaosaisen.
Noin tunsi tulen isäntä,
virkkoi valkian pitäjä,
tuvallinen tuumoavi
ja sanovi saunallinen:
"Pois turvaton tuvasta,
armoton katoksen alta!
Tuulen vieä turvatonta,
ahavaisen armotonta,
varatonta vastarannan."

Surull' on susi metsässä,
surummalla mie sitä'i;
retkell' on repo metsässä,
retkemmällä mie sitä'i;
jälell' on jänis metsässä,
jälemmällä mie sitä'i.
Vilu on mulla vienoisella,
vilu vienopäiväisellä,
kylmäinen kylialalla.
Menisin minä tupahan,
en tohi tupahan mennä,
saa'a sammalhuonehesen.
Ei tupa ison tekemä,
tup' on vierahan tekemä,
venäläisen veistelemä,
karjalaisen kalkuttama.

Koti korkia näkyvi,
aitta kaunis kaljottavi,
jossa veikkoni viruvat,
siskoni sirottelevat --
veikot vierahat minulle,
sivukulkijat sisaret,
emo vielä vierahampi,
ouompi oma emoni.

Emoni minun erotti,
kantajani karkotutti
poies muista lapsistansa,
kauas kantamaisistansa
tuulipuolelle tupoa,
pohjaispuolelle kotia,
pohjan tuulta tuntemahan,
ärjyntää älyämähän.

Jo tunnen, katala, kaikki,
tunnen tuulet, tunnen tuiskut,
tunnen ainoiset ahavat,
tunnen tuimat vastarinnat,
tunnen jäiset jääsatehet
sekä räntäisen satehen.
Yht' en tulle tuntemahan:
ehtoja oman emoni,
oman veljen veikkoutta,
mielisiivoa sisaren.

Kuuli ennen äiti äänen,
iso itkuni tajusi,
kun istuin ison sylissä,
paruin äitin paarmahilla.
Nyt ei äiti ääntä kuule,
iso ei itkua tajua.

Kuoli tuo kultainen isoni,
kaatui armas kantajani;
jäin mä veljien varahan,
sisarien alle armon.
Parempi ve'en varassa
kuin on veljien varassa,
armahampi alla tuulen
kuin sisaren armon alla.

Niin mä vierin veljistäni,
kuni puut pinosta vieri,
kivet saunan kiukoasta.
Niin mun siskoni sivusi
kuin on kieron kehräpuunsa.
Niin mun heitti heimokunta
kuin orava kuivan kuusen.

Suku suuttui, heimo heitti,
hylkäsi hyvä sukuni,
oma veikko vierastutti,
siskoni kävi sivutse.
Vaan jos heitti heimokunta,
hylkäsi hyvä sukuni,
elä heitä, Herra Kiesus,
hylkeä, hyvä Jumala,
hyvien hylittäväksi,
pahojenki pantavaksi.
Hoia, Herra, huolellista,
kaitse lasta kaihollista,
kun ma huuan huolissani,
suruissani surkuttelen.

Olipa minulla ennen,
oli ennen aikoinani
iso ilmoin syntyessä,
maammo maille kantaessa,
emonen imettäessä.
Iso minun heitti iljenelle,
maammo maalle paljahalle,
veljet vieville vesille,
sisaret sulille soille,
ilman vyöttä, vaattehitta,
iholla alastomalla.

Niin minun isoni heitti
kuin on kieron kirvesvarren;
niin minun emoni heitti
kuin on väärän värttinänsä;
niin mun heitti siskoseni
kuin on kartun kalliolle;
niin mun heitti veikkoseni
kuin kala kivisen rannan,
lohi luotoisen apajan.
Heitit suurille suruille,
apioille miel'aloille.
Turvani on turpehessa,
armo kirkon aian alla,
toivo Tuonelan tuvissa.

Syäntäni tuimelevi,
päätäni kivistelevi;
eikä tuima tuimemmasti,
kipiämmästi kivistä,
jotta huomenna minua
hurstin huiskutelta'isi,
käsin käännyteltä'isi.
Sitte toisena pyhänä
kuus' ois tuomassa tupahan,
viisi viemässä viluhun,
sata tielle saattamassa.
Veisi veikkoni hevonen,
taluisi isoni tamma,
musta multihin vetäisi,
savenkarva saatteleisi;
kuuluisi kuparin ääni,
vasken ääni vankahuisi.

Kuusen juuret kuivettuvat,
vaan ei kuivu kyyneleni;
meret suuretki sulavat,
ei sula minun suruni.
Mitä voin minä poloinen,
kuta taian kurja raukka,
tämän suuren huolen kanssa
ja suuren surun keralla?

Suru särkevi syämen,
huoli vatsan halkaisevi.
Tulisko kevätki kerran,
talven kanta katkiaisi,
ehkä, koito, kuolisinki,
katkiaisinki, katala:
lehti puuhun, ruoho maahan,
minä marras maan rakohon,
minä toukka Tuonelahan,
minä tuima turpehesen.

Kun ois muita, niin minä'i,
itsemennyttä Manalle!
Kusta nyt saisin kumppania,
minä toiseksi menisin
tuonne Tuonelan tupihin,
Manalan ikimajoihin.
Sylin mullat syyteleisin,
kourin kuopan kaiveleisin,
kirkon kirjatun sivuhun,
satalauan laitehesen.

Jopa vaan minulla oisi
aika mennäki Manalle,
ikä mennä Tuonelahan.
Tuonen tyttäret toruvat
minun viikon viipyväni,
kauan maalla kasvavani.
Vaanp' on kielsi Väinämöinen,
epäsi suvannon sulho
itsemennyttä Manalle,
turpehesen tunkenutta,
sylin mullat syytänyttä,
kourin kuopan kaivanutta.

Kun minä menen Manalle
tahi jou'un Tuonelahan,
Tuonen tyttöset toruvat,
Manan neiot riitelevät:
"Mi sinun Manalle saattoi,
kuka tuotti Tuonelahan? --
Nuorrapa tulit Manalle,
nuorra Tuonelan tuville.
Ei sinua tänne täy'y
ilman Luojan tietämättä,
ilman tauin tappamatta,
ottamatta oivan surman,
muun surman musertamatta".

Vastata minun tulevi
sekä siivolla sanoa:
"En mä tänne tullutkana
ilman Luojan tietämättä,
ilman tauin tappamatta,
ottamatta oivan surman,
muun surman musertamatta".

Tuonen tyttöset toruvat,
Manan neiot riitelevät:
"Itse oot Manalle tullut,
oman tunnon Tuonelahan.
Kun sa muitaki olisit
kautta Tuonen tullehia,
Manan mailta siirtämiä,
sylin ois multa syyettynä,
kourin kuoppa kaivettuna."

Voi isoni, voi emoni,
voi on valtavanhempani!
Minnekä minua loitta,
kunne kannoitta katalan,
kunne loitta kuolemahan,
kannoitta katoamahan
näihin suurihin suruihin,
apioihin miel'aloihin?

Parempi minun olisi,
parempi olettelisi
maata maksoissa emoni,
alla keuhon kellitellä,
alla rinnan riuotella,
pernoissa pesä piteä,
ilman kuuta katsomatta,
ilmoa ihoamatta.

Äijän silloin äiti maksoi,
emonen sitäi enempi,
kun ma maksoissa makasin,
alla keuhon kellittelin,
alla rinnan riuottelin,
pi'in pernoissa pesäni.

Parempi minun olisi,
parempi olisi ollut
syntymättä, kasvamatta,
ilmahan sikiämättä,
maalle tälle täytymättä,
ilmoille imettämättä.
Kun oisin kuollut kolmiyönä,
katonut kapalolassa,
vaaksan vaatetta pitänyt,
vaaksan toisen puupalasta,
kyynärän hyveä maata,
pari pappien sanoa,
kolme lukkarin lukua,
kerta kellon helkähystä.

Mikä lie minua luonut,
kuka kurjoa kyhäisnyt
näille päiville pahoille,
mokomille miel'aloille,
joka ilta itkemähän,
joka viikko vieremähän,
joka kuu kujertamahan?

Ois voinut minun emoni,
ennemmin emo kuluni
kesän leskenä levätä,
talven juosta joutilasna,
maata vastoin vaippoansa,
liki liinahurstiansa
ennen kuin nuorta miestä vastoin,
vastoin toista vanhempoa.

Ois voinut minun emoni,
ennemmin emo kuluni
syleillä sysistä puuta,
halailla vesihakoa
kuin on miestä viereltänsä,
puolisoa puoleltansa.

Ois voinut minun emoni,
ois voinut emo kuluni
tätä lasta tehtäessä,
synnyteltäissä minua
panna saunahan savua,
lyöä saunan salpa päälle.
Kun oisi kylä kysynnä:
"Mitä saunassa savua,
mitä sauna salpa päällä?"
Ois tuohon emo sanonna:
"On mulla vähä ituja,
pikkarainen maltahia".

Kun emo minua tuuti,
niin se tuuti tuskiksensa:
kun emo minua vaali,
niin se vaali vaivoiksensa,
suruksensa suojaeli,
kaihoksensa kasvatteli.

Mahoit ennen, maammo rukka,
mahoit, kaunis kantajani,
armas maion antajani,
ihana imettäjäni,
kapaloia kantosia,
mytöstellä mättähiä,
pestä pieniä kiviä,
kun sa pesit pienoistasi,
kapalojit kaunoistasi.

Mahoit ennen, maammo rukka,
mahoit, kaunis kantajani,
kultainen kulettajani,
hopiainen hoitajani,
tuuitella turpehia,
liekutella lehtipuita,
vaalitella varpasia,
kun sa tuuitit minua,
vaalit vaivaista minua.

Ja mahoit, minun emoni,
mahoit, maammo rukkaseni,
mennä järven rantaselle,
vieä hurstilla vetehen,
upotella uutimella
tahi luoa tuutusen tulehen,
käätä kätkyn valkiahan,
liekun lietehen sysätä.
Ois tuota kylä kysynnä:
Missä tuutunen tuvasta?"
Sinä vastannut olisit:
"Tuutunen paloi tulessa,
lapsen tappoi liika tauti".

Liekö minua Luoja luonut,
vai lie synti synnyttänyt,
vai käski oma osani,
kova onni ohjaeli
kaikki huolet huolimahan,
kaikki surut sureksimahan,
kaikki kaihot kantamahan.
Silloin synnyin mie poloinen,
konsa kaikki huolet syntyi;
silloin kasvoin mie katala,
konsa kaikki kaihot kasvoi;
korkenin kovaosainen,
konsa kaikki koitopäivät.

Parempi olisin ollut,
soriampi syntymättä,
kasvamatta kaunihimpi.
Kun oisit, maammo rukkaseni,
kaottanut kaksiöisnä,
rikoissa pihalle vienyt,
kakaroissa kaivotielle,
vienyt peltojen perille,
pannut aitojen alatse.

Äsken tuolla toissa vuonna,
äsken kolmanna kesänä
oisit ohrina otellut,
hernevarsina valinnut,
kauran tähkinä katsellut;
oisit saa'essa sanonut,
ajatellut ottaessa:
"Tuoll' on kaunis kantamani,
ihana imettämäni".

Kukkua käkesin, kälkö,
lintu, lauloa lupasin.
Saisinko käeltä kielen,
kukkujalta kulkkutorven,
kukkuisin jokaisen kuusen,
joka lehto leikin löisin.
Tuolla kukkuisin kovemmin,
kuss' on kurjat kulkemassa,
vaivaiset vaeltamassa,
huolelliset horjumassa,
martahat matelemassa.
Mistä tunnen huolellisen?
Tuosta tunnen huolellisen:
huolellinen huokoavi;
huoleton huhuelevi.