Akateemisuus, vapaus ja vastuu

Arto Wikla

Arto Wikla
lehtori

 

Ateenan lähistöllä oli myyttisen Akademos-sankarin mukaan nimetty pyhä oliivilehto, jota käytettiin urheilupuistona ainakin jo 6. vuosisadalta eaa. lähtien. Aluetta kehiteltiin pystyttämällä patsaita ja ympäröimällä puisto muurilla. Festivaalit ja urheilutapahtumat jatkuivat.

Platon sattui asumaan Akademeian puiston lähistöllä, ja niinpä hän ryhtyi juuri siellä opettamaan filosofiaansa noin vuoden 385 eaa. aikoihin. Opiskelu Platonin Akatemiassa oli ennen kaikkea keskustelua ja väittelyä - dialektiikkaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Tutkimuksen kohteena oli filosofian lisäksi mm. matematiikka ja astronomia. Monet opiskelijoista - joiden joukossa oli muuten myös naisia - kunnostautuivat sittemmin tieteessä ja politiikassa. Tunnetuin Platonin oppilaista oli Aristoteles.

Akateemisuus käsitteenä on nykyään toisinaan moite, toisinaan kiitos:
Liian teoreettisena pidettyä ja käytännölle vierasta puuhastelua kutsutaan joskus “akateemikseksi”. Toisaalta “akateemikot” ne ovat niitä kaikkein viisaimpia monessakin maassa. Samoin erilaisissa “akatemioissa” halutaan olla kaikkein syvällisimmän tietämyksen vaalijoita. Sanalle on toki neutraalimpiakin käyttötapoja: “akateemiset opinnot”, “Akateeminen kirjakauppa”, jne.

Meillä yliopistossa - “akateemisissa piireissä” - on ollut tapana mieltää oma sanamme positiivisena. On ollut tapana ajatella akateemisuuden tarkoittavan ulkopuolisista sidoksista vapaata tutkimista ja uuden oppimista, välittömästä hyödystä riippumatonta himoa yrittää ymmärtää, selittää ja muuttaa maailmaamme. Tietäminen tietämisen takia on ollut arvo sinänsä.

Uuden vuosituhannen alettua akateemiseen maailmaan on ryöminyt käärme, kaupallisuuden ja hyödyn tavoittelun käärme. On hairahduttu luulemaan, että liike-elämän tehokkuusmittareilla ja “löysät pois” -mentaliteetilla voitaisiin tehostaa uuden tiedon tuottamista ja parantaa koulutettavien laatua. Fiksuja ihmisiä on pakotettu kirjoittamaan tuhansia sivuja hurskaita toivomuksia julkilausumatyyliin “laadun varmistamisen” nimissä. Eräälle uudelle oppilaitosten liittymälle ihan vakavalla naamalla jopa ehdoteltiin nimeksi “innovaatioyliopistoa” ennen ensimmäistäkään innovaatiota!

Sama käärme on puraissut myös opintojen ohjaamisen suunnittelijoita: Kiistämättä opetusohjelmat ja tutkintovaatimukset ovat usein monimutkaisia ja vaikeasti tulkittavissa. Opiskelijoiden toiveet tehokkaasta opintojen ohjaamisesta ovat näin olleet hyvin perusteltuja.

Mutta mitä käärmeen pureman saaneet ovat tehneet? Sen sijaan, että neuvoja tarvitsevia neuvottaisiin, onkin rakennettu uusia peräti tutkintovaatimuksiin vietyjä pakollisia “suorituksia”, joiden arvatenkin hyvä tarkoitus on neuvoa kaikkia täysin riippumatta siitä, tarvitaanko ja halutaanko juuri noita neuvoja.

Olen kuullut joidenkin - useimmiten ihan järkeviltä vaikuttavien - työtovereideni jopa esittävän, että pakollisella opintojen ohjauksella ensin opetetaan opiskelijoille vastuu, ja kun vastuu sitten on opittu, annetaan myös vapaus. Mitä on sellainen “vapaus”, joka annetaan vasta kun on omaksuttu opettajan tarjoama “vastuu”? No sehän on tottelevaisuutta, koiran tottelevaisuutta! Mielestäni akateemisessa koulutuksessa on välttämätöntä antaa ensin vapaus. Joillekin vapaudesta syntyy vastuu, joillekin ei. Mutta ainostaan itse valittu vastuu on todellista vastuuta!

Olen myös kuullut väitettävän, että “hyvät parjäävät aina” riippumatta siitä, millaisia esteitä ja harmeja opintojen tielle asetetaankin. Varmaan parjäävätkin, jos haluavat. Mutta haluavatko ne “hyvät” tulla
akateemiseksi itseään kutsuvaan oppilaitokseen, jossa palataankin kouluaikaiseen “opettaja kyllä tietää, mikä teille on parasta” -henkeen? Kysymykseni on retorinen.

Akateemisen koulutuksen saaneilta ihan perustellusti edellytetään kykyä itsenäiseen ajatteluun, taitoa ratkoa ongelmia, kriittisyyttä, uuden oivaltamista ja erityisesti myös kyseenalaistamisen rohkeutta. Lopulta myös yhteiskunta ja se nykyään niin keskeisenä pidetty liike-elämäkin hyötyvät enemmän tällaisista kuin niistä tottelevaisista!

Eurooppalainen kulttuuri on ainakin kahdesti pelastanut itsensä vetoamalla antiikin todellisiin tai kuviteltuihin ihanteisiin. Renessanssi (antiikin “uudelleen syntyminen”) pelasti kulttuurin yhä syvenevältä uskonnolliselta dogmatismilta. Klassismi, “valistuksen aika”, pyrki puhdistamaan kulttuurista yhä koukeroisemmaksi käyneen barokin ja ennen kaikkea yhä absoluuttisemmaksi käyneen itsevaltiuden.

On aika reagoida yhä laveammin ja laveammin sovellettuun finanssimanagerismiin, joka tavoittelee “kvartaalilaatua” todellisen laadun sijaan, joka ylin päämäärä on “sijoitusten tuotto”, ja joka tekee
lyhytnäköisyydessään lopulta myös itsensä mahdottomaksi. Kuten on nähty.

On aika reagoida siihen, että niin opetuksessa, tutkimuksessa kuin hallinnossakin muodot ja korulauseet korvaavat todellisen sisällön. Nämä kehityksen suunnat eivät tukahduta pelkästään akateemisuuden ihannetta, ne tukahduttavat myös tieteen ja taiteen sekä siinä ohessa myös oikeusvaltion periaatteet. Kuten on nähty.

On aika uuden renessanssin, aika uuden valistuksen. Palataanko Platonin Akatemian ideaan?

Arto Wikla

Kommentit

acheter cialis vente

acheter cialis vente cialis
vente cialis acheter cialis
acheter cialis prix cialis
acquistare cialis cialis generico
acquistare cialis acquisto cialis

Luotu

23.09.2009 - 00:00