| Takaisin pääsivulle | Maaliskuu | In English | Latine |
Lontoossa tiistaina 24.2.2009
Kun yrittää hoitaa aivan tavallisia asioita täällä Lontoossa, se tuntuu vievän aina enemmän aikaa ja voimia kuin vastaava veisi kotona Suomessa. Onko nyt niin, että kaikki syy on siinä, etten ole vielä oppinut tämän maan tapoja enkä siksi osaa toimia oikein ja että vähitellen kaikki muuttuu helpommaksi, vai onko tässä maassa tosiaan – niin kuin tällä hetkellä tuntuu – monimutkaisemmat järjestelmät kuin mihin olen tottunut.
Sain vihdoin englantilaisen puhelinliittymän kännykkääni pari viikkoa sitten. Täällä puhelinyhtiöt mainostavat etupäässä prepaid- eli "pay as you go"-liittymiä, mutta minä halusin välttämättä tutun ja turvallisen kuukausimaksuliittymän, ja mahdollisimman halvan. Nämä kuukausimaksuliittymätkin tosin ovat sellaisia, joissa maksu on kiinteä ja siihen sisältyy esimerkiksi 200 minuuttia puheaikaa ja 200 tekstiviestiä, eikä puheluista sitten makseta erikseen elleivät ne ylitä tätä rajaa. Lisäksi maksu on maksettava suoraveloituksella, joten pankkitili on oltava ja siellä on oltava rahaa. Mutta tähän olin valmis mukautumaan, kun syksyllä ensimmäisen kerran yritin lähestyä erästä operaattoria.
Suomessa homma etenisi niin, että marssisin kauppaan ja pyytäisin sopivan liittymän. Täällä on kuitenkin hyvin vaikea löytää kauppoja, jotka tekisivät jotain muuta kuin myisivät puhelimia tai opastaisivat liittymän valinnassa. Varsinainen osto on tehtävä internetissä tai vaihtoehtoisesti puhelimessa. Internetissä osto ei onnistunut, koska minun olisi pitänyt antaa englantilaiset osoitteet 3 viime vuoden ajalta. (Tällä tavalla englantilaiset tarkistavat henkilöllisyyden, koska sosiaaliturvatunnukset eivät ole niin yleisessä käytössä kuin esimerkiksi Suomessa.) Soitin sitten kotipuhelimesta nettisivulla annettuun numeroon, ja aikani jonotettuani minut ohjattiin muutaman kerran eri osastoille (tämä tapahtuu joka kerta kun yrittää hoitaa asioita puhelimessa). Olin antanut henkilötietoni, osoitteeni ja pankkitietoni jo muutamaan kertaan, kun lopulta sain vastauksen: "emme voi myydä sinulle liittymää". Miksiköhän, kysyin. Virkailija oli näpytellyt tietoni järjestelmään, ja minulle ei kuulemma voinut "perustaa tiliä". Computer says no.
Kun verkkosivuilla lukee jokin puhelinnumero, johon pitää soittaa, numero on lähes poikkeuksetta väärä. Hyvällä tuurilla sitä pääsee edes oikeaan firmaan. Kaveri yritti kysyä kotivakuutuksestaan, mutta kaikki numerot (myös ne joita virkailijat antoivat puhelimessa) johtivat autovakuutuspuolelle. Sähköpostissa ei kannata edes yrittää kysyä mitään, koska kukaan ei kuitenkaan vastaa. Lisäksi virkailijat eivät yleensä tiedä firman toiminnasta muuta kuin sen mitä itse tietokoneen ruudulta osaavat lukea. Pankissa edellä jonottava asiakas oli tullut väärään konttoriin (Mile Endin konttoriin Bethnal Greenin sijasta), eikä kukaan pystynyt neuvomaan hänelle Bethnal Greenin konttorin osoitetta.
No, toisella operaattorilla aiempia osoitteita ei kyselty, ja SIM-kortti tupsahti postiluukusta pari päivää nettiostoksen jälkeen. Seuraavalla viikolla piti sitten ruveta hakemaan palkkoja, joita olin ansainnut pitämällä yliopistolla laskuharjoituksia ja korjaamalla kokeita. Suomessa minut olisi töiden alussa kirjattu johonkin palkkausjärjestelmään, ja minulle olisi edeltäkäsin määrätty palkka jonkin toimenkuvan ja tuntisuunnitelman mukaisesti. Palkka tulisi sitten tilille automaattisesti tasaisin väliajoin. Täällä minun pitää ravata joka kuukausi lomake kädessä pyytämässä allekirjoituksia luennoitsijoilta kaikista tunneista, joita olen pitänyt. (Lopulta unohdin pyytää rahat niistä kokeista.)
Seuraavaksi pitäisi saada sosiaaliturvatunnus. Sitä varten pitää soittaa johonkin numeroon, jossa voi varata haastatteluajan. Ajatus hirvittää.
Hakiessani noita allekirjoituksia palkkoja varten törmäsin vahingossa väitöstilaisuuteen. Luennoitsijan työhuoneessa kokelas selitti tälle sekä jollekin vierailevalle kuulustelijalle taululle kirjoittamaansa teoriaa. Sain kuitenkin allekirjoituksen ja poistuttuani kuulustelu jatkui. Kokemus oli hämmentävä. Kannatan yleensä epämuodollisuutta, mutta kyllä minusta tohtoriksi kuuluu valmistua suomalaiseen tapaan julkisessa tilaisuudessa kavereiden ja perheenjäsenten läsnäollessa, niiden hattujen ja miekkojen kera. Pitäisiköhän palata Suomeen?
Lontoossa lauantaina 14.2.2009
Lontoossa on meneillään kiinalaisen elokuvan festivaali. Toisin kuin esimerkiksi Espoo Cinéssä, elokuvia esitetään siellä sun täällä ja esitysajankohdat on ripoteltu hajalleen muutaman viikon ajalle. Perjantaina (13.) ohjelmassa oli "Lost in Beijing" (IMDb, Rotten Tomatoes), raju kuvaus neljän henkilön olemassaolon taistelusta nyky-Pekingissä (elokuva kiellettiin Kiinassa ja sitä rataa). Esitysajankohta siirrettiin kuitenkin iltakuudesta yhteentoista, enkä jaksanut roikkua keskustassa niin myöhään. Sen sijaan mentiin Johannan kanssa Brick Lanelle ravintolaan ja sitten lähiteatteriin katsomaan "The Curious Case of Benjamin Button" (IMDb, RT). Ei huono ollut sekään.
Kun eilen jäi kiinalainen väliin, päätettiin mennä tänään. Covent Gardenissa näytettiin "Love Conquers All" (IMDb, RT), malesialais-hollantilainen halvan budjetin kuvaus nuoren naisen elämästä ja rakastumisesta erääseen lavean tien kulkijaan Kuala Lumpurissa. Vaatimattomuudessaan vaikuttava. Esitysajankohta oli tällä kertaa yhdeltätoista aamulla.
Kun saavuimme teatterille – viittä vaille yksitoista – metalliset säleiköt olivat vielä alhaalla, ja alkoi jo epäilyttää että tämäkin näytös olisi siirretty. Vaan ei, kyllä kaihtimet ja ovet avattiin juuri yhdeltätoista, ja siirryimme sisälle kylmään saliin muutaman kiinalaisen ja parin muun paikalle vaivautuneen länsimaalaisen kanssa. Elokuvan jälkeen viereiseen Chinatowniin dumpling-/nuudeliaamiaiselle.
Illalla televisiosta tuli "Brick Lane", (IMDb, RT), joka kertoo bangladeshilaisperheen sopeutumisvaikeuksista Lontoossa. Aihe oli siitä kiinnostava, että satun itse asumaan juuri tuolla seudulla, jota elokuvassa kuvattiin, ja kyseinen Brick Lanekin on vain lyhyen kävelymatkan päässä. (Siellä nimenomaan oltiin eilen syömässä intialaista illallista.) Elokuvaa katsoessa tajusi, miten tuossa aivan vieressä elää kokonainen toinen kulttuuri, johon ei tule juuri otettua kontaktia muuten kuin ravintoloissa ja etnokaupoissa käymällä.
No, Brick Lanen jälkeen katsoin vielä illan kauhupläjäyksen "Creep" (IMDb, RT), ihan vain sen vuoksi, että labyrintti, jossa tyttö tällä kertaa pakeni salaperäistä hyökkääjää, sijaitsi Lontoon metrossa. (Kyllä, ne asemat saa tuntumaan vieläkin kolkommilta.) Tämä oli mainitsemistani elokuvista ensimmäinen, jota en suosittelisi muille.
Kun tiskit on vielä edessä ja kello on jo yli kahden yöllä, en varmaan jaksa herätä aamulla yhdeksitoista Covent Gardeniin katsomaan "Jasmiininkukkaa" (IMDb, RT), mutta ajattelin kuitenkin raahautua Southbankiin, kun siellä saa kolmelta Englannin ensi-iltansa "Young & Restless in China" (IMDb, RT), dokumentti nuorista kiinalaisista yrittämässä sopeutua äärimmäisen nopeasti muuttuvaan yhteiskuntaan.
Elokuvat tuovat elämään maustetta, mutta ei niistä kuitenkaan oikein ole ystävän korvikkeeksi. Muistetaan siis pitää yhteyttä yllä, vaikka mertakin edemmäs. Hyvää ystävänpäivää kaikille.
P.S. (lisätty sunnuntai-iltana)
Hienon dokumenttielokuvan jälkeen sai kysellä kysymyksiä ohjaaja Sue
Williamsilta. Puhumattakaan yhdestä sekopäästä joka rupesi paasaamaan
kommunistien hirmuteoista, muutkin kyselijät tuntuivat olevan kovin
yllättyneitä näkemästään: miten vapaasti nuoret liikemiehet puhuvat
korruptio-ongelmista ja miten itsenäisesti eräs nuori nainen taistelee
järjestettyä kihlausta vastaan. Tulee mieleen vastata: käykää ihmiset itse
paikan päällä, niin näette että kyllä sielläkin useimmilla ihmisillä on
nykyään samanlaiset haaveet, odotukset ja arvokäsitykset kuin meillä.
Kyllä hekin näkevät epäkohdat järjestelmässä ja vanhojen traditioiden
sokeassa noudattamisessa. Minusta länsimaisessa mediassa korostetaan
nykyään liikaa kaikkea negatiivista, ja se lisää tavallisten ihmisten
ennakkoluuloja toisia tavallisia ihmisiä kohtaan. Ja kukapa meistä ei
olisi tavallinen ihminen.
Lontoossa maanantaina 2.2.2009
Hauska päästä aloittamaan päiväkirja näin erikoisena päivänä. Pohjimmiltaan päivässä ei tosin suomalaiselle olisi mitään erikoista, ellei hän sattuisi asumaan Lontoossa. Täällä nimittäin lumisade on niin harvinainen näky, että se saa koko kaupungin sekaisin, ja tämänpäiväinen lumentulo ei ollut sieltä vähäisimmästä päästä.
Aamulla heräillessäni kuulin kämppisteni pohtivan kuumeisesti, mitä tehdä tämän lumiongelman kanssa, mutten antanut kuulemalleni juuri mitään painoarvoa: kunhan touhottavat. Olin toki jo edellisenä iltana nähnyt lumituiskun hiljalleen peittävän näkyvistä tiilitalojen katot ja hoidetut nurmikot, mutta mitäs pienistä. Villapaitaa vaan ylle ja ulos. Muu Lontoo ei kuitenkaan ollut yhtä mieltä kanssani.
Kämppisten kehotuksesta tarkistin netistä ennen yliopistolle lähtöä joukkoliikenteen tiedotteet. Kaikki bussit ovat poissa liikenteestä, osa metroista ei kulje ollenkaan, maanpäälliset asemat on suljettu, ja ylipäätään jokaisella linjalla on vakavia viivytyksiä. Yliopiston pysäkki on South Kensingtonin asemalla, joka myös olisi suljettu. Pitäisi siis ajaa aivan toisella linjalla ja kävellä Hyde Parkin poikki. Pistin vauhtia töppösiin, jotta ehtisin ajoissa auttamaan laskuharjoitusten pidossa. Asemalle päästyäni tajusin kuitenkin jo, että myöhästyisin. Viivytykset olivat tosiaan vakavia, ja joka juna oli niin täyteen topattu että hyvä kun mahtui hengittämään.
Kaupungilla ja puistossa ihmiset rakensivat lumiukkoja ja heittelivät lumipalloja juuri sen näköisinä, kuin lumentulo todellakin olisi harvinaisuus. Todellinen yllätys kuitenkin tuli vasta yliopistolle päästyäni. Kaikki luennot peruttu, laitoksen kirjasto kiinni, ruokala kiinni, kaupat kiinni (ainoastaan oma ohjaajani näytti istuvan huoneessaan). Sähköpostiini oli tullut ilmoitus tilanteesta aivan vähän kotoa lähtöni jälkeen. Vaan ei siinä mitään voinut: ostin suklaapatukan, jonka energialla yritin työskennellä vähän aikaa toimistossani, kunnes päätin lähteä kotiin.
Kotona kuulin, mitä muut kaverini olivat nähneet ja kokeneet. Näinen oli putsannut autoa paistinlastalla, mies hakannut jäätä maasta kokkiveitsellä. Lähikauppaan oli tullut ryntäys, koska ruokakuljetukset oli peruttu ja ihmiset pelkäsivät jäävänsä ilman ruokaa.
Kaupunki oli tänään poikkeuksellisen hiljainen: autojen sijasta kuului lasten ja aikuisten iloitsevia huudahduksia. Pihan oravat yrittivät hädissään tajuta tilannetta.