| Takaisin pääsivulle | Huhtikuu | Heinäkuu | In English | Latine |
Lontoossa keskiviikkona 13.5.2009
Oletko koskaan kuullut Gilbertin ja Sullivanin opereteista? Minulle nimet olivat hämärästi tuttuja, mutten ollut muistaakseni koskaan nähnyt tai kuullut yhtäkään laulua yhdestäkään kyseisten herrojen näytelmästä. Ainakaan ennen viime viikonloppua.
Sir William Schwenck Gilbert ja Sir Arthur Seymour Sullivan loivat yhteistyössä liudan operetteja vuosien 1871 ja 1896 välillä; Gilbert kirjoitti libretot, Sullivan sävelsi musiikin. Näiden operettien tuntemus – tai ainakin tärkeimpien niistä – kuuluu käsittääkseni brittiläisen musiikkisivistyksen perusteisiin.
Viime viikonloppuna toteutui Imperial Collegen musikaaliseuran isännöimänä perinteinen Gilbert&Sullivan-maraton, jossa esitettiin putkeen kaikki G&S:n operetit (tai ainakin meidän päiviimme säilyneet). Tilaisuus alkoi lauantaina kello 11:00 ja päättyi hieman ennen kuutta sunnuntai-iltana. Operetit esitettiin pianolla vahvistetun orkesterin säestäminä kokonaisuudessaan, ja jatkumon katkaisivat vain ruokailuun varatut tauot.
Minä kuulin tapahtumasta koulun puhallinorkesterin sähköpostilistalta tammikuun lopussa. Asia pääsi kuitenkin lipsumaan mielestäni, ja palasin siihen vasta muutamaa viikkoa ennen esityksiä. Kysyin järjestäjiltä, josko he tarvitsisivat taitojani johonkin, ja osoittautui että pianisteista olikin pulaa. Minulle varattiin heti kärkeen kolme operettia, joiden nuotteja lähdin sitten metsästämään kirjastoista. (Moniin näytelmiin nuotit saa kyllä verkostakin, mutta en oikein viitsinyt ruveta tulostamaan toistasataa sivua pitkiä musiikkitiedostoja tietokoneluokassa.)
Kävin silloin tällöin harjoittelemassa koulun musiikkikeskuksen flyygeleillä, mutta en millään ehtinyt käydä edes kaikkia lauluja läpi ennen "ensi-iltaa". Minulle oli kuitenkin vakuuteltu, että harjoittelu ei olisi välttämätöntä. Paikan päällä huomasin tapahtuman olevan hyvin epävirallinen: näyttelijät lukivat vuorosanansa papereista, orkesterin jäsenet vaihtoivat näytelmien välillä kuoroon ja takaisin, jotkut kävivät jopa johtamassa. Koko orkesteri soitti kaiken ensi näkemältä, kuorolla oli ollut tasan yksi harjoitus, jossa käytiin läpi muutama laulu muutamasta operetista. Minulla oli klarinetti mukana, ja soitin sitä silloin kun en istunut (sähkö)pianon takana. (Osa lauluista oli kirjoitettu a-klarinetille b-klarinetin sijaan, ja välillä jouduin transponoimaan, välillä taas lainasin vieruskaverin soitinta ja annoin hänen harjoitella tuota jaloa taitoa.)
Monet laulajista, joiden ymmärsin olevan musikaaliseuran vakiokalustoa, olivat todella taitavia – paitsi laulamisessa, myös näyttelemisessä. Väittäisin saaneeni niistä opereteista, joihin osallistuin, varsin hyvän kuvan, vaikka lavastusta ei käytännössä ollut lainkaan ja puvustus rajoittui papinkauluksiin ja peruukkeihin. Ilmeisesti jutun yleinen juoni on se, että tyttö on kihlattu yksivuotiaana jollekin prinssille (tai Japanin keisarin pojalle), joka puolestaan on joutunut lapsena maanpakoon eikä tiedä kuka on, ja on lisäksi rakastunut johonkin toiseen sekä jonkin väärinkäsityksen johdosta vaarassa joutua teloitettavaksi. Lisätään vielä noitia, haamuja, pappeja, merimiehiä ja herttuoita, ripaus englantilaisen yhteiskunnan ja teatterikulttuurin kritiikkiä sekä liuta äärimmäisen nopeatempoisia puhelauluja, ja aito G&S-operetti onkin esitystä vaille valmis.
Maratoniin osallistuminen oli yksi hauskimmista asioista, joita olen tehnyt pitkään aikaan. Jälkeenpäin harmittaa, että reagoin asiaan niin myöhään, enkä siksi voinut harjoitella mitään roolia tai ilmoittautua johtamaan yhtään esitystä. Perinteen mukaisesti maraton järjestetään kuitenkin uudestaan viiden vuoden kuluttua, joten ehkä minulle vielä koittaa tilaisuus kokeilla sitäkin, mistä nyt jäin paitsi. (Piano-osistakaan en silti missään tapauksessa haluaisi luopua.)
Jostain käsittämättömästä tekosyystä en seurannut maratonia loppuun asti. Ehkä innostukseni laantui, kun kaikki piano-osuudet oli hoideltu ensimmäisen vuorokauden puolella. Yön aikana orkesteri ja kuoro laihtuivat minimiin. Viiden-kuuden maissa ihmisiä nukkui tuoleilla ja lattioilla, kun Prinsessa Idaa esitettiin; itse yritin tuolloin tapailla kuoro-osuuksia. Lähdin paikalta seitsemän maissa aamulla hieman haikeana, uusien esiintyjien vasta saapuessa (ja toisten palatessa). Metrossa näin nukkuvia ihmisiä ja kiskojen kolkkeessa kuulin laulua, jonka sanoista en millään saanut selvää. Aamuaurinko sattui silmiini kulkiessani kohti bussipysäkkiä Holbornissa, kotimetroni kun sattui olemaan sinä päivänä remontissa. Saavuttuani kotiin painuin suoraa päätä sänkyyn: olin valvonut kaksikymmentäneljä tuntia. Paremmin niitä tunteja olisin tuskin kuitenkaan voinut viettää.