Puuropuhe Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksen henkilökunnan arvokkaassa pikkujoulujuhlassa 12.12.1997.

Lähde:

Jan Lööf: Tontun kertomus (alkup. Tomten berättar). Kustannus Oy Kolibri, 1995.

En koskaan unohda niitä aikoja, jolloin aloittelin työtäni navettatonttuna.
Vaikka siitä on jo hyvin kauan, muistan sen kuin eilisen päivän.

Minun loukkoni oli lehtorien vieressä.
Minulla oli sohva loukossani, mutta en kuitenkaan koskaan ehtinyt siinä levätä ja mietiskellä väitöskirjaani. Kaikki aika kului eläinten hoitamiseen.
Minä koetin laskea, miten monta huollettavaa minulla oli, mutta yritys oli toivoton.

Se navetta oli varmasti maailman suurin.
Siellä ei ollut vain eläimiä vaan minun lisäkseni myös kaikenlaisia muita satuhahmoja, mitä kuvitella saattaa:
Apulaisprofessoreja, lehtoreita, amanuensseja, laboratorioinsinöörejä, pääsuunnittelijoita, johtoryhmän jäseniä ja varajäseniä, jaostojen vastuuhenkilöitä, kokonaisuusmerkintöjen antajia, kirjastotoimikunnan jäseniä, tiedekunnan valintalautakunnan jäseniä ja varajäseniä, perehdyttäjiä, Kurki-vastuuhenkilöitä, väestönsuojelijoita ja muita esimiehen assistentteja.

Eläimet oli ruokittava määräaikaan, muuten nousi metakka.
Minulla oli antaa niille vain kuivamuonaa: evästeitä, korppuja, C-vitamiinia, spagettikoodia, sorsakoodia, leipätekstiä täytesanoilla, kalansilmänäkymiä, kasassa eläviä muuttujia, lohkottuja viipaleita, juurten ytimiä, lehtiä, puita, lokin alkukieltä, välikieltä, isäntäkieltä, konekieltä, tekstialkioita, ackia ja nakkia, piirakkadiagrammeja tietovoilla. Samaa ruokaa joka ikinen lukukausi, joten kävihän se hieman yksitoikkoiseksi ... No, onneksi silloin tällöin jaossa oli myös tilkka CD-rommia, jotta voitiin olla TINAssa.
Kerran keksin jakaa välipalaksi Java-kahvia ja -papuja, ihan vain vaihtelun vuoksi.

Jakelu loppui kuitenkin alkuunsa.
Kun eläimet näkivät kahvipussini, koko lauma ryntäsi kimppuuni. Vain joka kolmas sai pussista suoritusmerkinnän, kaikki muut jäivät ilman.

Kun eläimet olivat päivänokosillaan Gurulassa tai luennolla, ne loikoivat yhtenä rykelmänä ja kuorsasivat.

Silloin minäkin tapasin vähän torkahtaa kahvihuoneessa.
Satuolentojen keskellä onkin paljon mukavampi levähtää kuin omassa loukossa, koska heidän ikuisesti samanlaisina toistuvat juttunsa tuudittavat mukavasti uneen.

Koko joukon komentaja sanoi itseään esimieheksi.

Minulla ei milloinkaan ollut tapana jutella hänen kanssaan, mutta eräänä päivänä hän kutsui minut luokseen keltaisella lapulla.
"Tulokset ovat huonot", hän sanoi. "Ei ainuttakaan tutkintoa tänä vuonna. Niinpä sinä jäät kohtapuoliin ilman töitä."

Minä en oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, olinhan suojatyöpaikassa, mutta seuraavana päivänä aukaistiin suuri portti, ja eläin toisensa jälkeen meni lopullisesti menojaan.
Yksikään ei tahtonut jäädä minun luokseni syömään kuivamuonaa. Kaikki tahtoivat vaaleaa leipää ja sirkushuveja, joita kuulemma oli tarjolla Nokia-nimisellä paikkakunnalla.

Minun lisäkseni myös kaikki muut satuhahmot saivat erokirjan.

Kaikki eläimet, joista minä olin huolehtinut, olivat itse asiassa villejä!
Ne tulivat nyt toimeen yksin eivätkä enää tarvinneet apuani.

Minä en tiennyt, mihin ryhtyä.

Komentaja oli avannut pienen Spinno-kioskin ja help-deskin, ja poikkesin sinne kysymään häneltä neuvoa.

"Sinä voisit auttaa minua", komentaja sanoi. "Tarjoilen asiakkaille metakääntäjiä, CFFD-semantiikkaa, AHTOa ja Mowglia."

"En ymmärrä niistä mitään; en edes tiedä, ovatko ne syötävää vai juotavaa", minä sanoin. "Minä osaan vain hoitaa eläimiä, ja mieluiten tekisin navettatöitä."

"Ei näillä main ole enää ainuttakaan navettaa", komentaja selitti. "Kaikki lehmät ja siat ovat vapaina ulkosalla. Sinun täytyy matkata länteen. Siellä on kylmää ja siellä on navettoja."
Jotkut työttömiksi jääneet satuhahmot eivät viihtyneet lämpimissä maissa, ja ne olivat lähteneet hakemaan kylmempiä seutuja. Minä lyöttäydyin niiden mukaan.

Apulaisprofessori aikoi aina Otaniemeen asti, mutta minä en tahtonut niin kauas.

Saavuttuamme Munkkiniemeen minä heitin hyvästit matkakumppaneilleni. Taivalsin kauan ypöyksikseni ja tunsin itseni surkean orvoksi.

Vihoviimein näin etäällä talon, jonka piipusta nousi savua. Se oli kalastajan torppa.
Sen katolla luki "Tieturi kouluttaa: Object and Network Computing Finland".

Torpassa oli koko joukko minulle navetasta tuttuja eläimiä ja satuhahmoja. Ei niin paljon kuin minun ensimmäisessä työpaikassani, mutta töitä oli yllin kyllin.

Minä sahasin binääripuita, louhin tieto-olioita ja paikkasin tietoverkkoja yhdessä eläinten kanssa. Kiire oli kovempi kuin navetassa: kaiken piti olla valmista kahdessa tunnissa.

Tarkastellessani eläimiä huomasin kauhukseni, että ne olivat aivan samannäköisiä. Ne oli ilmeisesti kloonattu!
Kaikilla oli vyöllään Nokian banaaninmuotoinen pistooli, ja jokaisen turkissa tai nahkassa luki "Nokia Telecommunications, Switching Platforms".

Kaikki kurjet olivat Mikan näköisiä, kaikki tiaiset Marjan näköisiä, kaikki hirvet Kaarlon näköisiä, kaikki hurtat Karin näköisiä ja kaikki ahtiaiset Arin näköisiä.

Mikä pelottavinta, myös satuhahmoja oli kloonattu. Kaikki lokit olivat Heikin näköisiä, kaikki sorsat Jussin näköisiä, kaikki haikalat Ilkan näköisiä ja kaikki wiklat Arton näköisiä.

Torpassa valmisteltiin pikkujoulujuhlaa.

Harri viritti tietokantamoottorisahaa noutaakseen Kertulle tasapainotetun joulupuun koristeltavaksi.
Sari valmistautui testaamaan somistuksen käytettävyyden.

Seppo viritteli winchesterin liipasinta lähteäkseen joulukalkkunan pyyntiin paikkatietoa sisältävä vihikartta mukanaan.
Heikki valmistautui rengastamaan ja rekisteröimään kalkkunan.

Esko, Hannu ja Heikki tarkistivat epidemiologien kanssa, onko joulukinkussa viruksia.
Inkeri auttoi kinkun pääohjelman sisäisessä white-box-testauksessa.

Henry paistoi pizzaa ja Lilli pipareja.
Arto keitti Java-espressoa.

Kimmo oli tuonut Kreikasta kovia joulukaramelleja.

Lea, Tiina ja Petri valmistautuivat pyytämään joulusilakkaa lähiverkolla ja aukoivat sen solmuja.

Timo ja Markku harjoituttivat langattoman virtuaaliyhteyden läpi agenttiaiheista joulunäytelmää.

Gösta, Otto ja Teemu maistelivat kahden kilon mitalla jouluglögiä.

Auvo valmistautui roskankeruuseen.

Maaret kirjoitti puuropuhetta.

Jopa legendaariset tienarinpojat oli kaivettu naftaliinista.
Yhtä jo mustamaalattiin.

Tonttutytöille asennettiin ylivuotavat puskurit ja kosketusnäyttö yläkerroksiin.
Fyysisen palvelukerroksen käyttöliittymään asennettiin avotila, vuoviiva, kenoviiva, vinoviiva, alaviiva, piiloviiva, pystyliuku, vetoreiän liukusäädin, vetoura, vetovalikko, vastaanottolokero, anturi, yhdyskäytävä, ura sekä piirakka.
Paikannussauvoja eli jostikoita jaettiin niin paljon kuin riitti.

Tietosuojavaltuutettu asensi lisäksi kullekin tietovuodon tai alivuodon ehkäisemiseksi tietosuojan.

Tonttupoikien yhteensopiviin rajapintoihin asennettiin vastaavasti valikkopalkki, hakuvarsi ja kovo, jotta saataisiin pystyyn vuorosuuntainen valintayhteys ja suorasaantinen sisäänheitto.
Projektisuunnitelmaan kirjattiin myös peräkkäissaanti lyhyellä läpimenoajalla, kokoonpano ilman keskeytyssignaalia sekä panorointi.

Materiaalin loppuessa kesken joillekin tonttupojille jouduttiin valitettavasti asentamaan lerppu ja sovitin, jolloin edessä oli vääjäämättä saantiajan piteneminen ja pelkkä näennäisyhteys, pahimmassa tapauksessa jopa etäsaanti tai käsintoiminta.

Kaikille asennettiin istuntokerroksen kotialueelle pyyhittävä muisti ja kitkasyötön kohinan esto, tonttutytöille lisäksi kaksoisvälin jälkikäsittelijä.

Työni torpassa oli sekä hauskaa että helppoa. Parin tunnin lannanluonti riitti täyttämään isännän vaateet.
Minulle valkeni, etten enää ikinä jaksaisi paiskoa täysiä navettatöitä ilman kiitosta ja olemattomalla palkalla.

Näytin jo kamalan vanhalta.
En silti ollut harmissani. Eläkeikähän oli jo lähellä, kiitos navetassa uurastamieni vuosikymmenten.
Olin löytänyt oman paikkani.

Sen pituinen se.