Orbaal (Jara) on alue Hârnin (ks. kartta) pohjoisosassa. Se on Hârnin alkuperäisten asukkaiden, Jarin-kansan viimeinen asuinalue. Siellä sijaitsee myös paikka nimeltä Araka-kalai, jossa asuu heidän jumalansa, Hârnin ensimmäinen jumala Ilvir.
Paitsi että Orbaal on kenties Hârnin parasta aluetta kohdata ilkeitä Gârgunin sekasikiöitä, ovat jarineita viime aikoina vaivanneet myös pohjoiselta mereltä Jaraan tunkeutuneet ivinialaiset: raakalaiset ja valloittajat.
Tässä kerrotaan Meras Taranilin, syntyperäisen jarinin ja vaeltavan Ilvirin papin tarina.
Huomautus lukijalle: Vaikka kirjoitan kolmannessa persoonassa, asiat on kerrottu selkeästi Merasin näkökulmasta. Jonkin muun kansan ja uskontokunnan edustaja varmasti kuvaisi asioita hyvin toisenlaisella tavalla. Tätä tekstiä ei siis tule pitää millään tapaa objektiivisena kuvauksena Hârnin historiasta, jumalista ja kansoista.
Lerielissä kiersi huhu matkalaisista jotka olivat tuoneet kaupunkiin taivaalta pudonneen kiven. He olivat pyytäneet kaupungin sepältä neuvoa tunnistaaksen mistä oudosta aineesta, kenties metallista, kivi koostui. Mutta sitten seppä yritti omia heiltä kiven itselleen. Tai näin he sanoivat. Sepän versio tarinasta puolestaan kuului, että hän oli jo sopinut matkalaisten kanssa valmistavansa taivaskiven materiaalista heille aseita, mutta nyt vieraat kieltäytyivät maksamasta työstä sepän pyytämää kohtuullista hintaa, ja olivat rikkoneet sopimuksen vaatien kiveä takaisin itselleen.
Riidan selvittäminen otettiin esille itsensä Lerielin prinssin johtaman kaupungin neuvoston kokouksessa eräänä alkukesän aamuna. Sekä muukalaiset että seppä esittivät omat puolustuspuheensa. Lisäksi eräs ahne panttilainaaja ja joku juoppo yrittivät hyödyntää tilannetta väittämällä, että itseasiassa kivi kuuluisi heille, mutta ei yleisöllä eikä neuvostolla ei ollut mitään vaikeuksia huomata vaateita tekaistuiksi. Pian heidät naurettiinkin ulos kokouksesta.
Sen sijaan muukalaisten ja sepän tarinat kuulostivat molemmat uskottavilta. Tilanne olisi kenties ollut hankalakin, ellei muuan Ilvirin pappi, Meras Taranil, olisi käyttänyt vaikuttavaa puheenvuoroa ja selittänyt että se mistä kivi oli peräisin ei ollut suinkaan niin tärkeää kuin se mihin sitä aiottaisiin käyttää. Taivaista pudonnut kivi on selkeästi merkki jumalilta eikä siihen siis pidä soveltaa maanpäällisen omistusoikeuden käsitteistöä. Se pitäisi selvästikin antaa Ilvirin temppelin hallintaan että papit voisivat tarkemmin tutkia mitä merkki tarkoittaa, ja miten se parhaiten palvelisi Ilvirin tahtoa ja kansamme taistelua vihollista vastaan näinä synkkinä aikoina. Neuvoston kauppiasjäsenien joukosta nousi muutama soraääni, mutta pian prinssin henkilökohtaisella päätöksellä kivi annettiin pappi Meras Taranilin haltuun.
Aamun kokouksesta poistuessaan kiveä kantavan Merasin seuraan tuppautui heti kaupungin seppä tarjoten kivestä useita satoja hopearahoja. Meras kuitenkin kieltäytyi kertoen kiven kuuluvan Ilvirille. Myös kiven kaupunkiin tuonut muukalaisryhmä tuppautui Merasin juttusille, mutta vähemmän agressiivisesti. Yksi matkalaisista, Anoa-kansaan kuuluva metsästäjä Bradwen pyysi rehellisen suorasukaiselle tyylillään Merasin lounalla joen varrella sijaitsevaan (NIMI?) majataloon. Siellä Bradwen ja muut esittäytyivät: Heloise, Nicola ja Edern sekä hänen koiransa Täplä. He myös kertoivat miten vajaan päivänmatkan päässä he olivat nähdeen tähden tippuvan taivaalta, ja kun he olivat löytäneen tippumiskohdan, kuinka Bradwen oli kaivannut syntyneen kuopan pohjalta tämän kiven. Kun Meras oli tästä paikasta kiinnostunut, lupasi Bradwen lähteä - heti tietenkin - näyttämään paikan. Muutenki seurue tuntui pelkäävän sepän yrittävän jotain juonta, ja halusi kiven kaupungin ulkopuolelle. Meras suostui oikopäätä, ja lounaan jälkeen lähdettiin matkaan. Vaikkei Meras asiasta mitään puhunutkaan, hänkin mielellään vei kiven pois Lerielistä. Meras kuului Chuchlaen Pyöräntekijän veljeskuntaan, ja piti Lerielissä olevan Ilvirin temppelin papistoa kutakuinkin harhaoppisena.
Iltapäivällä alkoi sataa, ja sade vain yltyi iltaa kohti. Vaitonainen seurue taivalsi kohti putoamispaikkaa. Illam hämästyessä he eivät kuitenkaan tuntuneet aivan tarkasti muistavan paikkaa, ja kohta jäi löytymättä. Bradwen rakensi havulaavun ja seurua kävi nukkumaan. Meras purki pitkän kangaskäärön jota oli koko ajan kantanut selässään. Siinä missä suuren seinävaatteen moninainen ilvirialainen kuvitus teki siitä varsin juhlallisen näköisen peitteen papin kietoutua nukkumaan, käärön sisältä paljastunut suurikokoinen kahden käden miekka kuitenkin aiheutti seurueessa epäileviä kyselyjä, oliko Meras aivan varma siitä ettei ehkä ollutkin Agrikin tai kukaties Laranin, eikä suinkaan Ilvirin pappi.
Kosteissa oloissa kaikki eivät saaneet kunnolla levättyä, ennen kuin aamulla asian tullessa puheeksi Nicola (joka oli itse nukkunut mainiosti) sytytti hetkessä tulen märistä puista huolimatta. Aamu-unien jälkeen puolen päivään aikaan seurue lopulta löysi kiven synnyttämän kraaterin luokse. Tai ainakin kaikki väittivät että tässä se kuoppa nyt oli. Merasin mielestä loivassa rinteessä oleva muutaan metrin levyinen sorapohjainen veden täyttämä kuoppa kyllä saattoi olla kraateri, mutta saattoi se olla pelkkä kuoppakin. Meras seisoi pitkän aikaa sateessa tämän suuren lammikon vierellä, ja mietti.
Lopulta Meras siirtyi sateensuojaan läheisten puoden alle. Bradwen ja Nicola lähtivät etsimään jotain syötäväksi kelpaavaa. Meras ja Heloise jäivät puun alle keskustelemaan. (SIMO) ja Täplä lepäilivät lähettyvillä. Heloise kyseli Merasilta Ilviristä ja Ilvirin luomista legendaarisista ivashu-pedoista. Osaisiko Meras kenties kutsua paikalle ivashuja? Tai komentaa niitä? Hieman monitulkintaisesti Meras selitti osaavansa kyllä kutsua ivashuja, mutta että olisi täysin ivashujen omassa vallassa haluaisivatko he vastata kutsuun. Kun Heloise hieman houkutteli, Meras päästikin ilmoille pitkän valittavan kutsuhuudon, johon kaikkien kummastukseksi hetken kuluttua vastattiin kukkuloiden takaa virstan tai parin päästä.
Bradwen ja Nicola palasivat pian kumpikin suunnaltaan, ja olivat iltapäivän aikana keränneet yllättävän suuren valikoiman syötäviä kasveja ja juuria. Heloise ilmoitti seurueen suuntaavan seuraavaksi kohti Gedania, jota Anoa-heimot kutsuvat tuhannen sielun asuinsijaksi. Aluetta peittävät monet kivikummut joihin on haudattu menneiden aikojen kuuluisia Jarin-päälliköitä. Nykyään alueella on myös salainen Ilvirin temppeli, josta käsin johdetaan joitain osia jarineiden maanalaisesta vastarintaliikkeestä ivinialaisia valloittajia vastaan.
Enää ei satanut. Illansuussa seurue saapui poltetulle talolle. Gârgunit olivat vain vähän aikaa ryöstäneet ja polttaneet talon. Sisällä oli vielä nähtävissä osin palaneet, osin syödyt jäänteet talon asukkaista; ei mikään kaunis näky. Heloise yritti hetken kokeilla, josko raunioiden tulisijaa voisi vielä käyttää ruoanvalmistukseen, mutta ei onnistunut. Samaan aikaan hieman kauempana Bradwen ja Meras rakensivat taas havulaavun (itseasiassa sitä ei saatu kunnolla pysymään pystyssä ennen kuin Nicola tuli avuksi) ja virittivät nuotion. Meras kääri juuria ja yrttejä läheltä poimimiinsa kookkaisiin lehtiin ja valmisti nuotion kuumentamaan maahan hautaamalla haudukkaita (joista tuli täysin syömäkelvottomia, sillä Merasin valitsemat lehdet ilmeisesti tartuttivat muuten hyviin juuriin jonkin erittäin vastenmielisen sivumaun). Yöllä osa seurueesta heräsi Täplän alkaessa haukkua ohikulkevaa peuraa.
Seuraavana aamuna matka jatkui. Ennen iltaa edellisen päivän eväät olivat jo loppu ja nälkä alkoi vaivata. Tällä kertaa kaikki hajaantuivat etsimään syötävää kesäisiltä metsämailta. Bradwen ja Meras onnistuivat keräämään aivan uskomattoman saaliin syötäviä lehtikasveja ja suuria paksuja meheviä juuria. Heloise ja Nicola löysivät joitain alkukesän hedelmiä sekä ison mehiläispesällisen hunajakennoja. Tänä iltana Merasin lehtihaudukkaat onnistuivat, ja hunaja oli makeaa jälkiruokaa. Koska ei satanut, ei kukaan viitsinyt alkaa rakentaman laavua tällä kertaa. Heloise kästi miesten pitää vahtia yöllä. Meras huomasi vahtivuoronsa aikana että karhu oli tullut penkomaan leirin reunalla olevaa edelleen varsin suurta annosta hunajakennoja. Meras herätti Bradwenin, joka kaivoi esiin suuren (lähes naurettavan valtavan kokoisen) jalkajousensa ja puhui jotain karhuntaljasta. Bradwen (ja Meras vierellä) hiipi pensaaseen jonkin matkan päähän karhusta ja ampui -- hiuksenhienosti karhun yli. Varsijousen vasama rasahti puuhun hieman karhun takana, eläin säikästi ja pakeni öiseen metsään.
Aamulla matka jatkui, naiset hiukan kyselivät kadonneen hunajansa perään, mutta eivät uskoneet että toiset olisivat voineet jotenkin väärentää karhunjäljet vain voidakseen pihistää muutaman herkkupalan. Tosin Merasin kuvaus karhun hiljaisesta öisestä vierailusta ei ehkä sekään kuulostanut kaikkein uskottavimmalta mahdolliselta. Iltapäivällä seurue saapui kivikumpujen täyttämään Gedaniin. Kukkulan laelta hienoisen etsiskelyn jälkeen he löysivät vartiokaartin joka opasti heidät maanalaiseen temppeliin.
Meras kertoi papeille taivaista pudonneesta kivestä. Hän otti Bradwenin mukaanin alkuillan puhdistautumisriiteihin. Illalla Meras esitteli Bradwenin kivineen temppelin neuvostolle. Bradwen kertoi ytimekkäällä tavallaan kuinka he olivat nähneet jonkin putoavan taivaankannelta, löytäneet kuopan ja kuika Bradwen oli kuopan pohjalta kaivanut esiin tämän (hän täräytti käsissään olleen murikan pöydälle) kiven. Se on viesti jumalilta. Meras selitti kuinka Lerielin sepän työkaut eivät olleen pystyneet kiven kovaan metalliin, ja kuinka siitä selvästikin voisi valmistaa voittamattomia aseita käytettäväksi taistelussa ivinialaisia vastaan. Kenties Azadmeren kääpiöt, jotka myös ovat Jumalan maan vanhoja asukkaista, osaisivat työstää kiven outoa metallia.
Tähän eräs pappi, Renal (jonka velvollisuuksiin kuului lähinnä vastata temppelin suitsukkeista), huusi väliin etteivät Khuzdul (kääpiöt) suinkaan olleet Ilvirin maan vanhoja asukkaita, vaan olivat tulleet tänne Midgaarista. Tämän Kethirasta täysin erillisen maailman mainitseminen sai yleisön hiljenemään, ja kaikki katsoivat Renaliin päin. Puheenjohtaja, ylipappi Tymas sanoi: "Onko kukaan, joka nyt on paikalla tässä salissa, käynyt Midgaarissa, ja siten tietää siellä olevan kääpiöitä?" Hiljaisuus. "Siis ei", ylipappi julisti. "Hyvä. Jos joku joskus käy Midgaarissa, palatkoon sen jälkeen tänne ja kertokoon onko siellä kääpiöitä. Mutta ennen kuin tämä tapahtuu, me pidättäydymme arvailemasta tätä asiaa." Pitkän kokouksen aikana Meras sai kuitenkin enemmistön vakuuttumaan, että kiven metallista pitäisi takoa aseita ivinialaisia vastaan, vaikka Renal olisikin halunnut liittää kiven temppelin näyttelyesineiden joukkoon. Jossain vaiheessa Renal ajautui myös sanaharkkaan yleisön joukossa seisseen Nicolan kanssa. Lopulta neuvosto määräsi Merasin kenties pitkälle ja vaikealle matkalla ottamaan selvää, milla keinoin kivestä pystyttäisiin aseita muokkaamaan. Bradwen heti ilmoittautui vapaaehtoiseksi lähtemään mukaan. Koska kellään ei enää ollut mitään sanottavaa jo puhuttujen asioiden lisäksi, kokous päätettiin myöhään yöllä.
Mutta kaikki eivät menneet nukkumaan edes keskiyöllä. Heloise ja Nicola päättivät lähteä iltakävelylle. Tukikohdan portinvartijat päästivätkin heidät ulkoilmaan. Pimeässä naiset eksyivät polulta, astuivat hiekkatörmälle joka sortui, ja saivat pikalaskun joenrantaan. Siellä he hieman säikähtivät hitaasti puhuvaa ääntä, joka tuntui kuuluvan kuin maan alta: "kkkeeeeeeeiiiiittääää ttteeeeee ooolleeetttteeeee?". Se oli tietysti hru. Hetken aikaa naiset yrittivät kysellä mm. mitä olento syö, mutta pian hru kyllästyi selittämään suosikkiruoistaan, ja tallusti alas jokivartta. Sitten Heloise ja Nicola etsivät (ja löysivät) maanalaisen temppelin sisäänkäynnin. Taas vartija päästi heidät sisälle. He kulkivat suoraan temppelin pääsaliin, missä seisoi Jumalkivi: suuri tumma monoliitti. Heloise käveli suoraan kiven luo, kosketti sitä ja katosi. Nicola seurasi esimerkkiä. Pian he löysivät itsensä Melderynin pääkaupungista Cherafirista. Tarkemmin, Chrerafirin Muinaisen Tiedon Killan erään rakennuksen kellarista. Heloise tunsi killan tavat ja osasi puhua harnia, joten hän tuli hyvin toimeen vastaan tulleen miespuolisen assistentin kanssa. Vain orbaalia puhuva Nicola oli täysin ummikko. Hetken mies selvitti naisten oikeutta olla näissä tiloissa, ja lopulta päätyi majoittamaan naiset loppuyöksi. Seuraavan päivän naiset käyttivät tekemällä ostoksia suuressa Cherafirin kaupungissa, jossa tavaratarjonta oli paljon Orbaalin takamaita monipuolisempaa ja laadukkaampaa.
Myöskään toiset eivät menneet nukkumaan. Bradwen meni keittiön viereiseen ruokasaliin etsimään olutta, ruokaa ja juttuseuraa. Näitä hän löysikin. Joku vanha mies, jolta Bradwen kysyi neuvoa siitä mitä taivaasta pudonneen kiven kanssa kannattaisi tehdä, selitti että kannattaa kysyä Melderyniläisiltä, sillä nämä tietävät monia asioita. Hiukan hämmentyneenä Bradwen kävi herättämässä Merasin ja kysyi tältä keitä Melderyniläiset oikein ovat. Meras kiinnoistui asiasta ja seurasi Bradwenia ruokasaliin. Myös Edern tuli mukaan. Melderynistä (ja myös hiukan Khuzdulista ja Midgaadista) juteltiin pitkään yöhön. Vanha mies kertoi että Melderyniläisiä kävi täälläkin toisinaan, ja että heidät tunnistaisi viisi- vai oliko se nyt kuusisakaraisesta Melderynin tähdestä. Lopulta kaikki miehet menivät nukkumaan.
Aamulla Meras otti osaa pappien messuun, ja sen jälkeen kyseli sekä tukikohdan että temppelin porttien vartijoilta josko nämä olisivat nähneet Heloisen ja Nicolan eilen iltayöstä. Tietenkään ammuvuorossa olleet vartijat eivät olleet olleet vuorossa iltayöllä. Merasilta kesti hyvän tovin selvittää erittäin sekavan vartio-organisaation rakennetta edes sen verran että hän sai selville (i) keneltä kysyä ketkä olivat vartiossa iltayöstä, (ii) ketkä olivat vartiossa iltayöstä ja (iii), missä he nyt olivat. Lopulta Meras herätti kohteliain sanankääntein oikeat miehet ja sai selville, että naiset (i) olivat poistuneet tukikohdasta, (ii) temppelin vartija oli kuullut hrun huudon yöllä, (iii) naiset olivat saapuneet temppeliin ja (iv) kukaan ei ollut nähnyt naisten poistuvan temppelistä. Seuraten leveintä ja siten ilmeisintä käytävää temppelin suulta (Meras ei olettanut kummankaan naisista tuntevan temppelia ennestään) Meras päätyi saliin jossa Jumalkivi oli. Kummallista.
Jonkin ajan kuluttua Renal tuli temppeliin sytyttämään kynttilöitä. Meras tiedusteli olisiko Renal nähnyt naisia. Renal laski leikkiä, että kenties naiset ovat menneet temppelin kellariin ja ivashut ovat syöneet heidät. Lisäksi Renal kertoi innokkaasti vanhoista tarinoista joiden mukaan Jumalkiven avulla voi matkustaa Midgaadiin. Meras lähti tarkastamaan ivashu-mahdollisuutta. Kellarissa ivashuihin erikoistunut pappi Tavis oli ruokkimassa Vlastoja siansilmillä. Hän vakutti että temppelin ivashut tuskin olisivat syöneet ketään ilman että jäljelle olisi jäänyt selviä jälkiä. Meras antoi periksi, palasi yhteen temppelin pienemmistä kammioista ja yritti välillä ajatella muita asioita kuin naisia. Rukouksen lopuksi hän ajatteli taas hetken naisia, ja tunsi etteivät he olleet missään lähialueilla. Kummallista. Olivat siis ilmeisesti menneet, niin, ei kai ollut muuta mahdollisuutta kuin Jumalkivi.
Aamiaisella Bradwen kertoi nähneensä unta, jossa hänellä oli voittamaton taivaskivestä taottu miekka jolla hän ajoi ivinialaiset pois Orbaalista, oli suuri sankari, ja kaikki naiset ihastuivat häneen (kuten pitikin). Bradwen halusi mitä pikimmin lähteä viemään kiveä Azadmereen, että kääpiöt voisivat tehdä totta hänen unestaan ja takoa kiven metallista miekkoja. Meras selitti että tällä kertaa hän mielellään varaisi hieman varusteista ja eväitäkin (vaikka Bradwen oli jo osoittanut kykenevänsä löytämään monenlaista syötävää erämaasta), ennen kuin lähtisi uudelleen matkalle. Ja että näiden järjestäminen kestäisi sen verran että olisi parempi lykätä lähtöä seuraavaan aamuun. Lisäksi Meras selitti Bradwenille ja Edernille valikoituja asioita maailman synnystä, Ilvirin asemasta jumalien joukossa, muutamista erilaisista ivashuista (joita oli kirjailtu Merasin seinävaatteeseen) sekä tukikohdan arkaluonteisesta ja salaisesta asemasta sekä siitä, miten täällä olisi sopivaa käyttäytyä.
(Tällä kertaa kaikki meni kutakuinkin niin sotkuisesti kuin vain voi.)
Naiset olivat edelleen Melderynissä. Heloise solmi kontakteja sikäläisiin Muinaisen Tiedon Killan jäseniin, ja Nicola ihmetteli kaupunkia. Illalla Nicola päätyi tavernassa jonkun monia karttoja pöytänsä äärellä tutkineen tutkimusmatkailijan juottamaksi, ja Heloise katsoi parhaaksi lähettää Nicolan seuraavana aamuna Jumalkiven kautta takaisin Orbaaliin.
Samaisena aamun aamiaisen jälkeen Bradwen oli taas kovasti lähtemässä liikkeelle kohti Azadmereä. Meras taas olisi halunnut jäädä odottamaan että naiset ilmestyvät jostain (Merasin arvelujen mukaan olisi tietty syy uskoa että niin kävisi ennemmin tai myöhemmin), ja hän yritti pidätellä kuumaveristä barbaaria. Edern lähinnä ihmetteli tapahtumain kulkua. Meras selitti Bradwenille ettei hän toista kertaa halua sännätä erämaahan ilman ruokaa. Bradwen vastasi suorasukaisesti, että miksei Meras sitten pyydä temppeliltä eväitä mukaan. Meras kävi hakemassa varainhoitajalta matkaevästä, ja saikin neuvoston määräämään tehtävään vedoten muitta mutkitta kolmelle miehelle viikoksi eväitä. Nyt Bradwen halusi lähteä liikkeelle. Seuraavaksi Meras sanoi, että hänen täytyy vielä käydä kertomassa Tavisille minne hän oli menossa. Bradwen ja Edern jäivät pihalle odottamaan. Mennessään (taas) sisälle temppeliin Meras käveli Jumalkiven ohi, ja samalla Nicola ilmestyi esiin kivestä, hieman hoippuen ja iso kasa omituisia, toisesta päästä hieman venyneitä omenoita helmassaan kannatellen. Meras yritti yli-innokkaasti tiedustella, mistä Nicola oli tullut, ei kai sentään Midgaarista, ja olisiko Heloisekin tulossa takaisin. "Ota päärynä", vastasi Nicola, "ja minä haluan nukkumaan". Vaikka Meras kuinka kyseli, puhui Nicola vain täysin sekavia, eikä mitään hyödyllistä/kiinnostavaa. Siispä Meras vei Nicolan akolyyttien majoitustiloihin ja istutti pöydän ääreen. Nicola höpötti yhä päärynöistä, joten Meras kysyi josko joku ympärillä olevista oppipojista haluaisi maistaa näitä hassunnäköisiä hedelmiä. Samalla kun Meras edelleen kohdisti huomionsa Nicolaan, oppipojat tulivat tulokseen että epämuodostuneen omenan näköiset hedelmät olivat varmaan ivashu-omenoita. Nicola halusi edelleen nukkumaan. Nicolan hiukset, silmät ja hajukin olivat vähän kuin pitkäksi venähtäneen kapakkaillan jälkeen. Meras tuumi että kai tuon voisi viedäkin nukkumaan. Matkalla outoja hedelmiä ihmetelleelle porttivahdillekin nakattiin yksi "ivashu-omena".
Nicolan, joka ei edelleenkään suostunut selittämään mitään järkevää, mentyä nukkumaan Meras palasi temppeliin ja etsi käsiinsä ylipappi Tavisin, jolle hän aikoi selittää että hänen sekalainen seurueensa on harhaillut vähän kaikkialla, mukaanlukien Jumalkivessä. Mutta heti kun Meras mainitsi Tavisille Nicolan tulleen takaisin joidenkin outojen hedelmien kanssa, Tavis kiinnostui suunnattomasti näistä hedelmistä. Ja niin sitten mentiin herättämään Nicolaa, joka ei tosin herännyt ennen kuin sai saavillisen vettä päälleen. Tavis kuulusteli jokseenkin ärtynyttä Nicolaa, muttei saanut oikein mitään järkevää selville. Nicola oli kuitenkin Taviksen mukaan ensimmäinen Jumalkivestä palannut. Ja Tavis päätteli sen jotenkin liittyvän näihin hedelmiin, ivashu-omeniin. Ilmeisesti salaisuus oli joko siinä että niitä pitää syödä, tai ei pidä syödä, pohti Tavis. Tästä jo valmiiksi märkä Nicola sai vettä myllyynsä ja selitti että hän todellakin oli käynyt jossain mystisessä paikassa joka oli täynnä tällaisia hedelmiä. Tavis jäi ihmettelemään.
Meras sen sijaan, hedelmiin varsin kyllästyneenä, meni pihalle kertomaan Bradwenille ja Edernille että asiat ovat hieman sotkussa ja lähtö viivästyisi. Paitsi että vain Edern, ja koiransa Täplä, olivat enää odottamassa. Bradwen, ja taivaasta pudonnut kivi, oli kuulemma jo lähtenyt sanoen että toiset voisivat tulla perässä. Meras herätti Nicolan uudelleen ja selitti että nyt olisi käytännössä pakko lähteä Bradwenin perään. Hätäinen seurue kiirehtikin lähes poluttomilla kukkuloilla hetken aikaa ennen kun Meras tajusi että koska Azadmeren suuntaan ei ole mitään selkeää tietä, olisi Bradwenin löytäminen lähes mahdotonta. Päätettiin palata takaisin. Sillä aikaa Tavis oli järjestänyt pikaseremonian Ilvirin ja ivashu-omenoiden kunniaksi, joka oli juuri loppumassa. Kaikki ovat tulleet hulluiksi, ajatteli Meras. Hän yritti uudestaan, rauhallisemmin kysyä Nicolalta missä tämä oli käynyt, ja olisiko Heloisekin palaamassa, muttei saanut kuin välttelevän sekaisia vastauksia. Nicolaan kovin kyllästyneenä Meras linnoittautui loppupäiväksi temppelin kirjastoon tutkimaan pyhiä kirjoituksia. Hän löysi myös vanhan historiankirjan Melderynin kuninkaista ja heidän sukuhistoriastaan. Ennen iltaa Meras välitti Bradwenille näyn, että naiset ovat palanneet (mikä tosin piti paikkansa vain Nicolan osalta), ja että muut eivät millään löytäisi Bradwenia keskeltä erämaata.
Seuraavana aamuna Meras kysyi Nicolalta uudelleen, ja rauhallisemmin, haluaisiko tämä kenties kertoa missä oli ollut. Ja Nicola vastasi edelleen arvoituksin. Meras oli käsitys Jumalkiviin liittyvistä tarinoista, että kivien kautta voi joskus astua toisiin paikkoihin ja maailmoihin (eikä yleensä löydä takaisin kotiin), mutta että jokin tolkku toistenkin maailmoiden kuvaamisessa pitäisi olla, kyllästyi taas ja vietti loppupäivän kirjastossa.
Edelleen Melderynissä Heloise onnistui edistämään pyrkimyksiään tietäjien ja loitsukirjojen kanssa. Vanha Harmaa Maagi kertoi hänelle, että Orbaalissa taivaalta pudonnut kivi oli jo lähtenyt matkaan kohti Azadmerea ja että jos Heloise haluaisi kiven vielä nähdä (ei sillä että maagi mitenkään haluaisi kertoa mitä Heloisen tulisi tehdä tai haluta), hänen tulisi pitää kiirettä. Illansuussa hänkin astui Jumalkiven kautta takaisin Orbaaliin, juuri kun temppelissa oli päättymässä iltaseremonia.
Meras ja Nicola kävelivät temppelistä takaisin tukikohdan puolelle. Portilla oli jonkinlainen kokous. Hetken kuunneltuaan heille selvisi että vartijat aikoivat järjestää kuuden lajin kisat saadakseen päätettyä kuka heistä saisi kunnian syädä heille annetun ivashu-omenan. Samalla Heloise käveli Merasin ja Nicolan ohi. Meras säntäsi perään, ja houkutteli Heloisen sivummalle puhumaan. Heloise ilmoitti että nyt on kiire, sillä kivi on taas poissa heidänn käsistään. Meras vahvisti että kyllä, Bradwen ja kivi ovat jo kahden päivämatkan päässä, ilmeisesti menossa kohti Azadmereä. Heloise selitti, että on siis erityisen kiire. Meras yritti kysyä, pitäisikö heidän lähteä liikkeelle heti vai vasta aamulla, mutta Heloise vain selitti että on kiire. Ilmeisesti kaikki Jumalkiven kautta matkanneet muuttuivat kovin vaikeasti ymmärrettäviksi. Koska sää oli lämmin, ei satanut, ja kuu oli melkein täysi, päätettiin sitten että matkaan lähdettäisiin nyt heti illansuussa.
Bradwen oli matkannut päivän mutta itseasissa ei Azadmereen vaan Lorkiniin päin. Illalla hän leiriytyi ja saikin nukuttua häiriöttä aamuun. Seuraavana päivänä hän tapasi karavaanillisen ivinilaisia, jotka kuulustelivat häntä tarkoin, ettei hän vain olisi jonkin paikallisen väijytyksen etujoukko. Tai että kenen luvalla hän kantoi aseita (miekkaa, suuren suurta jalkajousta ja isoa puista karahkaa joka kävisi nuijasta). Jotenkin Bradwen kuitenkin onnistui selittelemään ja ivinialaiset (ihme kyllä!) päästivät hänet jatkamaan matkaa. Illalla Bradwen törmäsi jokirosvoihin joiden kanssa hän tulikin paljon paremmin juttuun. Rosvot olivat juuri väijyttäneet joitain ivinialaisia (ilmeisesti kuitenkin eri matkueen kuin mitä Bradwen oli kohdannut). Illalla oli peijaiset rosvojen piilopaikassa suon keskellä (hyttyset ja salaperäiset suotaudit kuulemma pitivät hyvin ivinialaiset loitolla!).